Kulkee kameran ja 24 millisen kanssa

Kirjoittanut 8.8.2016

Kävelin viime viikon aikana noin parikymmentä kilometriä päivittäin – tavoitteenani ei ollut kunnon kohottaminen, vaan kyseessä oli haavelomani kameran kanssa Pietarissa.

Olen käynyt Pietarissa 1999 Jyväskylän yliopiston opintomatkalla. Tällöin kiersimme kaupunkia bussilla nähtävyydeltä toiselle, ja jo silloin mieleeni jäi itämään, että tänne haluan palata. Tänä kesänä siihen tuli vihdoin mahdollisuus.

Minulla on ollut usein mielessäni, että haluaisin kuvata kaduilla laajakulmaisella objektiivilla. Yritän matkoilla pitää kuvauskalustoni kevyenä ja siksi mukanani on useimmiten vain yksi objektiivi. Usein se on ollut 50 mm ja viimeksi New Yorkissa 24–70 mm, ihan sen takia, että halusin mahdollistaa itselleni monipuolisemman kuvailmaisun eri polttoväleillä.

Tällä kertaa päätin ottaa laajiksen mukaani. Otin kyllä varalle myös sen 50 millisen, mutta se jäi kokonaan käyttämättä. Halusin haastaa itseäni laajiksen käytössä myös katukuvauksessa.

Minulle laajakulmainen objektiivi on avannut uuden maailman: pidän ehkä kaikkein eniten sen kuvakerronnan lisämahdollisuuksista. Kuva-alalle mahtuu yksinkertaisesti enemmän, ja siten kuvalla on mahdollista kertoa enemmän tarinaa.Myös sen valokuvailmaisullisuus kiehtoo: kuva-alalla voi käyttää voimakasta kokokontrastia ja tärkeysperspektiiviä, kuten myös voimakkaita linjoja sommitteluelementteinä.

Kiinnitin siis kamerani runkoon 24 millisen ja kuvasin koko viikon Canonin EF 24mm f/1.4 L -objektiivilla. Enkä ostanut ennakkolippuja Eremitaasiin, vaan päätin katsoa, mitä Pietari minulle ja 24 milliselle tarjoaa.

Tiina Puputti: Pietari

Tässä kohdassa minut sai painamaan kameran nappia vanha nainen, joka seisoi kirkon edessä ja jolla oli saman värinen takki kuin mitä kirkko oli väriltään. Laajakulmaisen linssin johdosta kirkko näyttää mahtavalta ja vanha nainen tuo kuvaan hetkellisyyden.

Tiina Puputti: Pietari

Kävelin ryhmän ohi Nevan rantakadulla ja jotenkin tilanteen ”hässäkkämäisyys” sai minut painamaan kameran nappia. Kuvassa tapahtuu paljon – ja se kaikki on mahtunut kuvaan laajakulmaisen linssin ansiosta.

Tiina Puputti: Pietari

Vanha mies koiransa kanssa lähestyi minua sivukujalta. Olin ottamassa kuvaa, kun yhtäkkiä pulut pelästyivät koiraa ja sinkosivat ilmaan suoraan minua kohti. Jälleen laajakulmaisen linssin ansiosta myös ne tallentuivat kuvaan.

Tiina Puputti: Pietari

Jo ensimmäisenä iltana Pietari hurmasi minut. Vaikka kuuluisat Valkeat yöt alkavat olla jo ohi ja pimeys laskeutui kaupunkiin yhdentoista aikaan, aisti kiihkeän elämänrytmin ja elämästä nauttimisen. Nukkumaan ei malttanut mennä: kuljin jo ensimmäisenä iltana kaikkien muiden turistien ja pietarilaisten kanssa Nevan rantakadulla ja odotin, kun kello 01.25 Nevaa ylittäneet sillat avautuivat ja valtavat proomut lipuivat ohitseni pitkässä jonossa venäläisen marssimusiikin soidessa täysillä kaiuttimista. Se oli hypnoottista. Seuraavassa hetkessä useita moottoripyöriä ajoi tuhatta ja sataa ryhmässä pitkin pääkatua Nevskiy Prospektia. (Eremitaasi oli jo suljettu.)

Eräs opiskelijani, Victoria, on kotoisin Pietarista, ja hän oli sattumoisin kaupungissa yhtä aikaa kanssani. Eräänä päivänä hän oli kutsunut pari paikallista ystäväänsä kuvausmalleiksi ja minä toimin assarina. Kiersimme porukalla eri puolilla Pietarin vanhaa ja historiallista keskustaa. Kuvausten lomassa minulle kerrottiin tarinoita kaupungista ja osoitettiin nähtävyyksiä. Opin samalla venäläisyydestä ja ennen kaikkea tapasin uusia ihmisiä 🙂 Päivän päätteeksi malleina olleet Ekaterina ja Anastasia kutsuivat meidän syömään kotiinsa. (Ei siis tänäkään päivänä Eremitaasiin.)

Torstaina Victoria vei minut katsomaan Pohjolan Versaillesia, Pietarhovia. Kävelimme puutarhoissa, ihailimme suihkulähteitä ja Victorian serkku, joka oli paikassa oppaana, kertoi meille tarinoita paikasta. Pietarhovin jälkeen Victoria kokkasi kotonaan minulle venäläisen illallisen. (Samaan aikaan oli kuun ensimmäinen torstai, jolloin Eremitaasiin pääsi sisälle ilmaiseksi.)

Viimeinen päivä Pietarissa, sataa kaatamalla. Suomi-talon johtaja oli kertonut minulle aiemmin viikolla, että suomalainen valokuvaaja Juha Metso käy usein Pietarissa ja asuu myös silloin Suomi-talossa. Olin miettinyt viikon aikana Metson kuvaustapaa ja hänen kuviaan, erityisesti Pietarin osalta: miten ja mitä kuvaa, jos tuntee jo paikkoja ja ihmisiä, miten kuvaa, jos puhuu kieltä, miten hän näkee Pietarin jne. Palaan huoneeseeni viimeistä kertaa ja poistun juuri hissistä, kun Metso tulee ovella vastaan. Esittelen itseni ja juttelemme hetken. Metso antaa minulle kirjansa: Juha Metso: Tunteella liikkellä – Emotion in Motion.

Luen myöhemmin kirjan takakannesta: ”Mä olen tunnetilafriikki ja tutkin ihmisen ilmeitä. Ihan pieniä. Koko ajan haen sitä, mitä ihminen välittää, kun me kohdataan. Kuvaaminen on vuorovaikutusta. Ei ole eroa sillä ketä kuvaan. Tavallaan kuvaan itseäni. Tärkeätä on, kuinka löytää luottamuksen.”

Katson Pietarissa ottamiani kuvia uudelleen. Huomaan tavoitelleeni hetkellisyyttä ja hakeneeni kuviini erilaisia sommittelun keinoja – edellistä sen kiehtovuuden takia, jälkimmäistä seuraavan kirjani kuvitusta varten (tästä lisää myöhemmin 🙂 ). Mutta ajatus on noussut mieleeni jo viikolla ja jäänyt itämään – ehkäpä seuraavalla kerralla kadulle lähtiessä otan mukaani laajiksen ja menen lähelle ihmistä. Kuvaan ihmistä itseään, en vain ihmistä kuva-alalla olevana sommitteluelementtinä. ”Tärkeätä on, kuinka löytää luottamuksen.” Myös kadulla tuntemattoman ihmisen kohtaamisessa.

Tiina Puputti: Pietari

No mitä luulette, meninkö ikinä sinne Eremitaasiin? – Oikein arvattu, Pietarin elämänrytmi vei minut mukanaan ja piti kaduilla. Taulut odottavat kyllä seuraavaan kertaan.

Hyvää elokuuta ja hyvää elämänrytmiä 🙂

Ps. Lisää kuvia Pietarin matkaltani Instagramissa.