Onko valokuvavedoksen koolla väliä? Onko iso sinusta kaunista?

Ihastelin taannoin Helsingin Sanomien kulttuurisivulla reilun kokoista lehtikuvaa Pentti Sammallahden kahdesta variksesta puunrungolla. Gallerianäyttelyssä vuonna 2006 se ja muut kuvat olivatkin hämmästyttään pieniä, vain noin 10 x 10 cm. Näyttely-yleisöthän olivat jo ehtineet tottua päinvastaiseen, tekniikan kehityksen mahdollistamaan muotiin, jossa vedostetaan aina vain suurempia kuvia, levyille pohjustaen.

Kylläpä olivat vaikuttavia nuo pienet. Näyttelyssä rinnan Bo Carpelanin runojen kanssa niiden sopikin olla intiimin kokoisia.

Nykyiset jättikuvat vaikuttavat usein lähinnä koollaan. Ne tuntuvat jopa päälle käyviltä, fyysinen monumentaalisuus jyrää meditatiivisuutta. Tämä valokuvauksen uusi aistimellisuus varmaankin sopii moniin, mutta maneerina ei kaikkiin kuviin. Eikö Mona Lisa -maalauksenkin tule olla juuri sen kokoinen kuin se on?

On sanottu, että jättivedosten fyysisellä ja tilallisella vaikuttavuudella pyritään lisäämään entisestään valokuvan hyväksyttävyyttä taiteena. Mutta paraneeko hyväksyttävyys suuresta koosta, jos sisältö pysyy ennallaan – tai jos kuva on vain ja ainoastaan suurikokoinen?

Mitä jos tuo jättikuva olisikin vain A3-kokoa, mitä siitä saisi?

Näyttelyvieraana voisitkin pohtia: jos tuo jättikuva olisikin vaikkapa vain A3-kokoa, mitä siitä saisit? Ellei kuvailmaisun sisältö ole vaikuttava, onko kyse ”vain” kuvatapetista?

Andreas Gurskyn kuuluisa Rhein II on kooltaan 190 x 360 cm. Miltä se näyttää monitorisi koossa? Mitä ansioita näet siinä? Onko Gursky onnistunut kuvatessaan ja manipuloidessaan sen vertauskuvaksi ihmisen olemassaolosta ja elämän tarkoituksesta, kuten häntä lainataan The Guardianissa?

Onko tällainen kuvan koon ruotiminen asiaankuulumatonta, räävitöntä? Amputoiko se teoksesta olennaisen piirteen, psykofyysisesti vaikuttavan koon, välttämättömän ja tervetulleen uuden elementin?

Mikä on jättikoon wau-efektin tulevaisuus? Jo vuosituhannen alkuvuosina ennusteltiin New York Timesissa, että se saattaa laimeta sitä mukaa, kun kaikki alkavat vedostaa jättikokoon.

Joka tapauksessa on perinteinen valokuva jo hävinnyt moniaistimellisuudessa muulle kuvakulttuurille, kuten 3D:lle, videoiden jättinäytöille ja sosiaalisen median eläville kuville.

Sisältö sikseen – markkinoilla wau-efekti kyllä elää ja voi hyvin ainakin Andreas Gurskyn kohdalla: hänen Rhein II myytiin Lontoossa Christien huutokaupassa vuonna 2011 maailmanennätyshintaan 4,3 miljoonaalla US dollarilla. (Olikohan hinta silloin jo laskusuunnassa!? 😉 ?)

Sammallahden kuviinsa valitsema pieni koko toimi runojen rinnalla siis hyvin. Ehkä hän halusi niillä myös osoittaa, mikä valokuvassa on hänen mielestään tärkeintä.

Mutta mikä sinun mielestäsi on tärkeintä? Onko koolla liikaa väliä nykymuodissa?

Kerro oma mielipiteesi lähettämällä kommentti alla!