McDonald’sin pikaruokaravintolan avaaminen Roomassa v. 1986 aiheutti vastareaktion, ”Hitaan ruuan liikkeen” (slow food movement). Vallitseva periaate ”Kiirehdi, ahmi!” on synnyttänyt muillekin aloille samanhenkisiä alakulttuureja, ”slow movement” , yrityksenä rauhoittaa ylikiihtynyttä sykettä.
Kiinnostus kuviin on lisääntynyt. Niin on myös gallerioiden kiireisten läpijuoksijoiden ja heidän katsomiensa kuvien määrä. Entä heidän näkemiensä? ”Ei ole tärkeää, mitä katsot, vaan mitä näet”, sanoi kiireettömyyden apostoli Henry David Thoreau. Kiireen estäessä taideteokseen syventymisen kokemus jää köyhäksi. Nykyinen kuvien tsunami ympärillämme turruttaa, etäännyttää. Louvressakin vain tungeksitaan joukoittain ottamaan selfie Mona Lisan kanssa.
Slow Art
Monet taidemuseot ovat havahtuneet ja ottaneet vakavasti vastuuta taidekasvattajina. Ne ovat järjestäneet erityisiä ohjattuja ”Slow Art Day”-tapahtumia, joissa katsotaan keskittyneesti kutakin teosta pitkään tai vielä pitempään. Sitten osallistujat keskustelevat kokemuksistaan. Jotta kävijä kokisi teokset syvällisemmin, eräissä Lontoon museoissa on järjestetty näyttelyyn tulijoitten aistien herkistämiseksi jooga- ja äänikylpyjä . Suomessakin ainakin HAM ja Ateneumin taidemuseo ovat olleet mukana ”hitaana päivänä”. Seuraava kansainvälinen Slow Art Day on 4.4.1920.
Slow Photo
”Kuvaan, olen siis olemassa” (?). Ei ihme, että yhdentekevien digitaalisten kuvien tulva synnytti valokuvaajille myös ”Slow Photography”-liikkeen, hitaan työskentelyn periaatteen. Tai oikeastaan vain palautti sen. Siinä korostetaan rauhallista aiheeseen syventymistä alituisen levottoman näppäilyn vastapainona. Itse kuvaamistapahtuma kokemuksena on tärkeä, ei vain lopputulos. Materiaalien ja välineiden konkreettinen esineellisyys ja käsityö on digikumouksen jälkeenkin keskeistä – kuten Antti Nylénillekin pimiöpuurtamisen pyhyys.
Slow-työssä tärkeää ei ole hitaus sinänsä, vaan oikea nopeus. Huoletonta ylimalkaisuutta kartetaan. Syventyessä koetaan ympäristökin mielekkäämmin, täydemmin. Ratkaisevaa hetkeä ei korosteta eikä kuva ole valmis ennen huolellista käsityötä jälkeenpäin. Laatu on määrää tärkeämpi. Keskeistä on kokemus todellisesta tekemisestä. Eikö se olekin kokemus taiteen tekemisestä?
Slow-suuntaus inhoaa Kodakin ikonista lausetta ”Paina nappia, me teemme loput”. Se on ollut periaatteelle sitä viheliäisempi, mitä ”kehittyneemmäksi” digikameroiden moderni automatiikka on saatu. Paluu pimiöön hopeagelatiinivedoksia tekemään viehättääkin taas joitakin slow-kuvaajia. Tai perääntyminen vielä etäämmäksi, jopa 1800-luvun märkälevytekniikoihin.
Harmitonta eskapismiako vain? On huomattava, että vanhat tekniikat ovat syntyneet palvelemaan sisältöä, muiden välineiden vielä puuttuessa. Sisältääkö niiden nykykäyttö vaaran itsetarkoituksellisuudesta, siitä että väline itse muuttuu viestiksi , sisällön syrjäyttäen?
Slow digi
Onhan digikuvan tiedostokin toki vain raaka-aine, johon voi suhtautua käsityöläisen kärsivällisyydellä! Taide pohjaa entiseen, etsien uutta sen päälle. Digi antaa luovalle siihen mahdollisuuksia, auttaa kaventamaan valokuvan etäisyyttä muuhun kuvataiteeseen.
Taidevalokuvaajien on väitetty pyrkivän erottautumaan digiajan harrastelijoista vedosten valtavalla fyysisellä koolla. Totta tai ei, ei se ole onnistunut.
Slow artia tämäkin: Valokuvataiteen Museon juuri päättyneessä näyttelyssä tunnetut valokuvataiteilijat korostivat työlästä pyrkimystään tiivistää taidevalokuva yksittäiseksi teokseksi. He kritikoivat kuvien sarjallisuutta silloin kun se on vain ammattilaisten löysä yritys erottautua harrastelijoista.
Eihän sellainenkaan yritys enää onnistu, arveli näyttelyssä kävijä…
Väärä Kurkku
PS – Lue lisää:
Kommentointi on suojattu Google reCAPTCHA:lla, jota koskevat Googlen yksityisyyskäytännöt ja käyttöehdot.