Fotofinlandia todistaa: valokuvaa ei ole

Kirjoittanut 14.3.2018

– ainakaan entisellään…?

”Tervetuloa 2000-luvulle”, kehotti Finnfoto Helsingin Sanomissa 13.3. niitä, jotka paheksuvat Photoshopissa rakennettujen kuvien runsautta Fotofinlandia 2018:n palkitsemissa. Kehotus niille, joiden mielestä ”oikeaa” valokuvausta ei enää arvosteta Fotofinlandian yhtenään vaihtelevissa tavoitteissa.

Onko oikeaa valokuvataidetta?

”Valokuvaa ei ole”, otsikoi Janne Seppänen väitöskirjansa (2002) tarkoittaen, ettei mitään kulttuurisista konteksteista irrallista, autonomista valokuvaa ole. Järkeen käypää, mutisee Kurkkukin, vaikka taidetta vain taiteen vuoksi -asenne onkin yleinen kuvaajilla.

Mutta entä koko taidekentässä, onko valokuvailmaisu itsenäinen ja muusta taiteesta omine lakeineen ja metodeineen aidosti ja puhtaasti erottuva autonominen alue? Mikä sen rajaa? Aiemmassa blogissa tätä jo viipaloitiin.

Postmodernismihan oli jo kaatanut ryminällä genreaitoja. Digikumous sitten täydensi tuhoa aitouden käsitteessä. Linssikään ei enää määrittele valokuvaa. Erehdyttävästi ”oikeita” kuvia syntetisoidaan tietokoneilla ilmankin. Valokuvan uniformin aitouden apostolit ovat olleet ahtaamalla kuin koskaan.

Digikitschiä

Toista sataa vuotta sitten haukuttiin valokuvan piktorialistit lyttyyn perinteisen kuvataiteen matkimisesta. Entä nyt? Ovatko nykyiset valokuvan aitouden puolustajat lopullisesti hävinneet uudenlaisen kiistan?

Ovatko fundamentalistit tulleet pimiöistään valkoista lippua heiluttaen? Vai nostavatkohan he vielä vastarintaliikkeen? He voisivatkin saada itselleen jämäkän astalon: oivalluksen, että eihän Fotofinlandia 2018:ssa rankkojen Photoshop-rakennelmien olemus olekaan moderni! Eikä futuristinen! Maalarien mielikuvitus on luonut vastaavia kuvia satoja vuosia.

Eikös nykytrendi olekin vain uutta maalaustaidetta, digikitschiä, erinomaistakin. Sen romanttisuus on kuitenkin sukua 1800-luvun kaudelle, joka aikanaan ihastutti ja hiipui sitten? Onko se vain uustrendi, joka flirttailee suloisesti, mutta häikäilemättömästi katsojan tunneälyn kanssa, kuten muukin hyvä tehokitsch.

Tuskin on sattumaa, että juuri kaupallisessa mainoskuvastossa sitä on jo ehditty paljon nähdä. Ja kuten muukin mainoskieli, sekin pian hiipuu uudemman tieltä. Lumous haihtuu.

Valokuvan aitoutta ei takaa edes optiikka. Erehdyttävästi ”oikeita” henkilömuotokuviakin syntetisoidaan tietokoneilla. Mutta mitä järin uutta siinäkään oikeastaan on? Muistammehan C.D. Friedrichin Vaeltajan sumumeren yllä vuodelta 1818. Eikös se ole aikansa Photoshopia? Eri pensseli vain.

Tervemenoa 1800-luvulle? Ja taidemaalarien kisoihin?

P.S.

Fotofinlandia tavoittelee laajaa osallistumista ja suurta yleisön huomiota. Kaikki kilpailuun lähetetyt kuvat ovatkin nähtävissä slideshow’na. Kuviaan lähettäessään kuvaajat eivät sitä tienneet. Hyväksyvätköhän he kaikki sen nyt? Paheksuja voi toivoa, ettei hänen kuviaan yleisö jaksa odottaa. Slideshow kestää nimittäin lähes puolitoista tuntia, eikä sen kulkuun voi vaikuttaa eikä sitä katsoa osina.

Kerro oma mielipiteesi lähettämällä kommentti alla!