Digikumous synnytti valokuvan massakilpailut. Osallistujia on kuin toisessa kansanlajissa, aerobisessa massahölkässä, jossa kaikilla on kivaa, liikaa hengästymättä. Kaikki saavat kunniakirjan ja palkintojakin arvotaan kaikkien kesken. Tuomarin työ on helppo: ns. voittajia ovat ensimmäisinä maaliin tulleet.

Massakuvakisassa on myös paljon yhteisöllistä kivaa, eikä liikaa jännitystä. Moni saa kuvansa näyttelyynkin, vaikka ei kunniakirjaa. Palkintojakaan ei jaa Onnetar, ainakaan vielä.

Mutta tuomaripa ei pääsekään yhtä helpolla kuin juoksua katseellaan seuraava hölkkätuomari. Kuvakisassa kun on kyse arvostelulajista telinevoimistelun tapaan. Arviointi on kiireistä, kuvia paljon, joukossa kummallisiakin.

Perinteisten visuaalisten standardien mukaiset peruskuvat voivat päästä karsinnasta jatkoon sekunneissa, kuin refleksinä selkäytimestä, kuin samantapaiset ennenkin. No, tähän asti on siis helppoa, kuin hölkkää sileällä stadionin radalla…

Kevythölkkääkö vain?

…mutta se vaikeus tuomarille syntyykin kuvista, jotka vaatisivat häneltä esteettistä estejuoksua, jopa henkisille maitohapoille kirien: erilaiset, askarruttavat, oudot. Sellaiset, jotka eivät ole aiemmin nähtyjen peruskuvien toisintoja vain vivahde-eroin. Sellaiset, jotka luovat kokonaan uutta (= taidetta).

Toki perinteinen perustuomarikin ne huomaa massasta. Ensin parin sekunnin silmäyksellä käsittämättöminä tai muuten outoina, tarkemmin katsoen ehkä kiinnostuu juuri niiden erilaisuudesta. Mutta onko hänellä aikaa pohtia kuvaa, jonka ilmaisu ei ole visuaalisesti saati muutoin selvä muutamassa sekunnissa? Jos kuvan käsitesisältö ei avaudu hänelle kuvan nimestä tai muusta opasteesta?

Harrastajanäyttelyissä ei usein näy tällaisia mietityttäviä kuvia. Paljonkohan näitä ”post-peruskuvia” vaivaudutaan kisaan edes tarjoamaan?

Monijäsenisten raatien siunaus tai kirous on pyrkimys konsensukseen tai kompromissiin. Juuri se voi karsia uusia näkemyksiä.

Eikö raadilla kiireessäänkin pitäisi olla aikaa pysähtyä pohtimaan nimenomaan poikkeavia ”mutaatioita”? Ja rohkeutta hyväksyä yrityksiä luoda entisen perustutun ja perusturvallisen rinnalle uutta? Siten syntyisi kiinnostavampia näyttelyitäkin – ja ainakin kiinnostavaa keskustelua! Voisiko konsensusraatia paremmin yksi tuomari pystyä tuollaisen ”onnistumisen riskin” ottamiseen?

Anaerobista estetiikkaa?

Nykyisissä taidevalokuvagallerioissa ei katsojan kevytesteettinen hölkkä riitä. Onhan kyse kestävyyslajista, jossa on – välillä hengästyenkin – arvioitava taiteen evoluutiota: muuntelua ja olemassa olon taistelua, selviytymistä.

Taiteen kuvissa ei myöskään eletä kuplassa, vaan usein otetaan kantaa yhteiskunnallisiin aiheisiin, uusin keinoin. Pelkkä visuaalinen tarkastelu ei riitä kuviin, joissa eskapistista söpöilyä ei juuri näy. Katsojan selkäytimeen pesiytynyt perusestetiikka ei anna hyväksymisrefleksiä. Tarvitaan aivotyötä, tunneälyä ja usein opasteitakin pohdintaan: onko tämä mutaatio elinkelpoinen taiteen kulttuurievoluutiossa?

Mutta: antoisaa kuvahölkkää kaikille, niin kuvaajille, tuomareille kuin katsojillekin – joko leppoisan aerobisesti tai maitohapoilla puuskuttaen!

Kerro oma mielipiteesi lähettämällä kommentti alla!