Kolme pölkkyä, kriitikkoa – tai asiantuntijaa. Epäjumalina. Olisiko heitä hyvä kumartaa sen harrastajakuvaajan, joka etsii omaa linjaansa vakavasti? Sitä guruako, joka ”aitoa ja alkuperäistä” vilpittömästi puolustaessaan kieltäytyy näkemästä nykyisen valokuvan kentän luonnonniittynä rehottavaa rikkaampaa monimuotoisuutta? Vai sitä toista fundamentalistia, joka ryhdikkäästi kieltäytyy kuuntelemasta postmodernia kulttuurikeskustelua, myös valokuvan sisältävää, koska ”valokuva on valokuva on valokuva”, muusta kuvataiteesta melkoisesti erillään ”puhtaana” pysytettävä?
Entä tuota keskimmäistä, hänet näkeväksi, kuulevaksi ja avarakatseiseksi toivoen? Voiko joku olla pätevä tai sopiva yksin arvottamaan kaikkea valokuvausta äärestä laitaan, dokumenteista taidevalokuvaukseen? Sellaiseen moniottelijan rooliinhan joskus törmää. Kirjallisuuskriitikot eivät arvioi junien aikatauluja tai kodinkoneiden ohjekirjoja. Onko omenien ja appelsiinien vertailua vaikeampaa vertailla esim. Fotofinlandiassa perin erilaisia ”hedelmälajeja”, joille yhteistä on oikeastaan vain optinen apuväline?
Kannattaako siis kumartaa heistä ketään? Tai rämpiä rannattomassa somen suossa viisasten kiveä etsien? Olisiko omaehtoista oeuvrea vasta rakentavalle harrastajalle antoisampa hakeutua vuorovaikutukseen lukuisien edistyneitten osa-aluetaitajien kanssa esim. kameraseuroissa? Harrastajayhteisöistähän voi löytyä omaperäisyyteen rohkaisevia hyviä esimerkkejä. Eikä ole paradoksi, että yksilön luovuus voi muutoinkin itää tai edelleen kypsyä joukossa. Tieteen ja taiteen historia sen osoittaa. Esimerkkiä voi ottaa, esikuvia ei pidä, vaan olla oma itsensä. Nuori kuvaaja ei voi löytää henkilökohtaisia mentoreita uusista somettamisen tiheiköistä yhtä hyvin kuin ”vanhoista” perinteisistä yhteisöistä. Pian 100 vuotta täyttävän Kameraseura ry:n tuoreeksi missioksi määritellään ”olla valokuvauksen harrastajalle luova ja yhteisöllinen kehittymisympäristö.”
Ns. portfolio on apuväline lähinnä kehityksessään jo pitkälle ehtineelle. Esim. ammattiin valmistunut voi sillä markkinoida itseään ja osaamistaan työelämän käyttöön. Kuvataiteilija voi esitellä tuotantoaan gallerioille ja muulle trendi- ja markkinatietoiselle taidekaupalle.
lainaus
kieltäytyy näkemästä nykyisen valokuvan kentän luonnonniittynä rehottavaa rikkaampaa monimuotoisuutta?
lainaus
————————–
Missä se monimuotoisuus olisi nähtävillä.? Suurin osa kuvaajista plagioi toisiaan tai nimenomaa ns ”guruja”. Jos USA valokuvamediassa on hauska tapa kuvata jotain – niin samantien rientää tuhat suomalaista ottamaan samaa kuvaa.
Alan harrastajien näyttelyt ovat olleet vuosikymmeniä saman kuvan kuvaamista ainakin Suomessa. Aikanaan oli hyvä esimerkki. Joku jenkki keksi sepiakuvan naamasta ja väritti silmät Photarissa, sen seurauksena kaikki suomalaiset harrastajat tekivät samaa kuvaa ( noin kahden vuoden viiveellä). Kotka on kotka ja valkovuokko on valkovuokko – vaikka niitä kuvaisi sata vuotta. Minä en näe mitään uutta tai tuoretta monimuotoisuutta juuri missään ja kaikkein vähiten harrastajien kuvissa.
PS..en tiedä kuka blogisti on, mutta uskottavuus syntyy oikean ja oman nimensä käyttämisestä – ei piilottelusta nimimerkin takana. Siinäkin voisi esittää tuoretta.
Jore Puusa
Ei Suomessa kannusteta mihinkään erilaisuuteen missään milloinkaan ja erilaisuutta ei palkita kamerakisoissa ja eikä sitä peukuteta netissäkään edes alan/lajin sivuilla.
Jos olet jotenkin erilainen niin heti joku nettimulkero yrittää lyödä sinut henkisesti lättäjalaksi.
Amerikoissakin kannustettaan tekopyhästi erilaisuuteen jotta myisit hyvin valokuvaajana mutta et saa kumminkaan olla liian erilainen taikka mikä pahinta on että olet suorastaan omituinen.