Lopullinen totuus taiteesta

Kirjoittanut 20.5.2021

Ettäs tiedätte.

Lehdissä kohkataan siitä, kuka saa kutsua itseään taiteilijaksi. Meitä valokuvaajia taas jaetaan ”käyttö”- ja ”näyttö”kuvaajiin. Ensimmäinen sana on väännetty englanninkielisestä termistä functional photographer ja toinen fine art photographerista. ”Käyttö”- ja ”näyttö”kuvaajien välillä on nähty skismaa ja kädenvääntöä.

Haluatteko kuulla uutisen? Tätä kahtiajakoa ei ole olemassakaan.

Otetaan vaikkapa valokuvaajien ikioma kilpailu Fotofinlandia: sen on tähän mennessä voittanut 15 valokuvaajaa. Heistä ”näyttö”-kuvaajia voidaan laskea olevan 13 ja ”käyttö”-kuvaajia oli kaksi.

”Näyttö”kuvaajista voin, muistini ja kevyen googlauksen pohjalta, väittää varmuudella ainakin kymmenen tehneen jossain vaiheessa uraansa ”käyttö”kuvaa; Heikuran FF-sarja koostui pelkästään työsuhteessa Hesarille tehdyistä kuvista. Kolme on työskennellyt museokuvaajana, aikakaushommia ja reportaaseja on tehnyt lähes jokainen.

”Käyttö”kuvaajavoittajista Varesvuolla taas on sivuillaan listattuna 20 näyttelyä.

Hauskana knoppitietona lisättäköön, että kaksi voittajista on myös toiminut media-/markkinointialan johtotehtävissä eli ”käyttö”koneisto on kyllä tuttu.

Follow the money

On aika totella Syvää Kurkkua ja seurata rahaa.

Kaikki tekeminen maksaa ja jonkun on kuitattava kulut. Valokuvataiteilija yrittää rahoittaa vedoksensa, kehyksensä ja elämänsä apurahoilla, joista päättää vertaisista tai asiantuntijoista koostuva raati. Apurahoja haetaan vaikkapa ”luovaan ja pitkäjänteiseen työskentelyyn hitaiden prosessiteosten parissa”, eikä niitä useimmiten saada, edes näin rohkeisiin avauksiin.

Jotkut fiksut (lue: ulkomaiset) museot maksavat kulujen lisäksi jopa palkkaa, useimmat tyytyvät kuljetuskustannuksiin ja ehkä lentolippuun avajaisiin. Suomessa artisti saa maksaa gallerian vuokrankin. Tämä kaikki tarkoittaa kuvailmaisulle tiettyä vapautta. Eikä taideinstituutioiden ennakkoluulottomuudestakaan haittaa ole. Kuvajournalismin ilmaisua rajoittavat aihe, julkaisualusta ja tietyn kommunikatiivisuuden periaate: siis henkilökuvan on jotenkin liityttävä aiheensa henkilöön. Keikkaliksa varmasti tulee sovitusti, mutta jos jälki ei miellytä niin sitä seuraavaa keikkaa sitten ei.

Rahoituksesta/tulevaisuudesta päättää kuvatoimittaja, taittaja tai toimitussihteeri.

Mainoskuvauksissa konseptin suunnittelee tiimi, myy yhteysihminen ja hyväksyy asiakas, joka pystyy katkaisemaan kaiken yhdellä puhelinsoitolla, niin kuin sain kerran tuta Roomassa (sain myös pari ihan asiallisesti palkattua lomapäivää).

Potrettistudiossa maksaja itse on kuvassa ja usein elämänsä tärkeällä hetkellä. Kuvaajan on osattava luoda kuva, joka miellyttää maksajaa – mikä useimmiten tarkoittaa helppoa ratkaisua. Kun ne ”jännää ja erilaista”-haluavatkin paljastuvat pian patatraditionalisteiksi.

…vaan kuvat

Kuvailmaisu muuttuu sitä konservatiivisemmaksi, mitä lähempänä kameraa ja kummalla puolella linssiä lompakko on. Älkää käsittäkö väärin: ihailen suuresti koirapotretistien eläin- ja koulukuvaajien prosessihallintaa ja itsekin toisinaan ”käyttö”kuvia teen. Mutta en laita niitä seinille, koska ne eivät sinne kuulu.

Nähkääs, taide ei ole laadun vaan presentaation määre. Eli kaikki, mitä taiteena meille esitetään, on taidetta. Sen jälkeen sitä voidaan lähteä jakamaan hyvään ja huonoon taiteeseen.

Hyvä ”käyttö”kuva on kuin ammattipuusepän rakentama tukeva pöytä, hyvä ”näyttö”kuva kuin designerin visio, jossa koko pöydän idea haastetaan tai käännetään päälaelleen. Kyse ei ole eri juoksutyylien vertailusta, vaan juoksun ja kävelyn erosta: toisessa yritetään kaikin tavoin lentää, toisessa molempien jalkojen tulee olla samaan aikaan maassa.

Kirjoittaja on valokuvataiteilija, joka harrastaa sauvakävelyä.