Olin 1960-luvulla vuoden verran myyjänä Oy Foto Ab:n myymälässä Mikonkadulla. Aamut olivat uneliaan hiljaisia, mutta kaupankäynti vilkastui lounasajan lähestyessä. Myymälään muodostui jopa pieniä jonoja, vaikka meitä myyjiä oli tiskin takana viisi tai kuusi kappaletta. Yhden jälkeen hulina hiljeni, kunnes uusi ruuhka käynnistyi ihmisten päästessä töistä.

Monista asiakkaista muodostui hyvänpäivän tuttavia, joiden kanssa tuli rupateltua kaikista maailman asioista kaupanteon ohessa. Mikonkadun myymälässä kävi myös paljon ammattikuvaaja-asiakkaita, jotka jättivät Ektachrome-diafilmejä kehitykseen tai ostivat ammattikameroita, kuten Sinareita ja Hasselbladeja.

Keskipäivän ruuhkahulinan alkaessa myymälään poikkesi usein erikoinen asiakas. Noin kolmissakymmenissä oleva, siistiin pukuun ja hillittyyn solmioon pukeutunut, säntillisen oloinen mies. Olemuksensa perusteella olisin voinut veikata häntä pankkivirkailijaksi tai suuren firman kirjanpitäjäksi. Missään nimessä hän ei ollut sujuvasanainen seuraveikko, kuten esimerkiksi myyntiedustajat. Hän oli täysin keskittynyt tuijottamaan myyntitiskillä ja tiskin takana olevassa vitriinissä olevia kameroita.

Kun tuli hänen vuoronsa, hän silmäili edelleen kameroita, osoitti yhtä ja sanoi myyjälle ilman katsekontaktia: ”Tuo…”.

Myyjä avasi vitriinin ja ojensi kameran. Asiakas tarttui kameraan kuin arvokkaaseen, hauraaseen antiikkiesineeseen. Ei kysynyt mitään. Tutki kameraa käännellen sitä hyvin varovasti.

Jos myyjä yritti esitellä laitteen ominaisuuksia tai käynnistää myyntipuhetta, hän ei lotkauttanut korvaansa tai korkeintaan ynähti vaimeasti. Tätä saattoi jatkua puoli tuntia. Sitten hän ojensi kameran takaisin myyjälle ja poistui paikalta sanaakaan sanomatta. Lounastunti päättyi.

Joskus Katselija ilmestyi parikin kertaa viikossa, joskus saattoi jokunen viikko jäädä väliin.

Me myyjät aloimme kartella Katselijaa. Kehittelimme erilaisia tekniikoita hänen välttämisekseen. Esimerkiksi hänen lipuessaan lähemmäksi myyjä sanoi kuuluvasti toiselle asiakkaalle tai myyjälle: ”Anteeksi, mutta minun on poistuttava hetkeksi.” Tästähän kuka tahansa arvasi, että syynä oli pakottava vessahätä.

Tehokas keino oli myös kysyä Katselijan viereiseltä asiakkaalta: ”Entä mitä teille saa olla?” Tämä keino vaati tarkkaa ajoitusta, jotta Katselija ei ehtinyt kohottaa sormeaan.

Yksinkertainen mutta tehokas tapa oli pitää välimatka riittävänä siirtymällä vaivihkaa kohti myyntitiskin vasenta reunaa, mikäli Katselija lähestyi oikeaa reunaa. Silloin vasemmassa reunassa tuli ahdasta.

Joskus Katselija yllätti myyjän tekemällä – täysin varoittamatta – kysymyksen jostakin kameran teknisestä yksityiskohdasta, kuten sulkimen tyypistä tai salaman täsmäyksestä. Sitä selittäessä vierähti viisi minuuttia, jonka jälkeen painostava hiljaisuus jatkui.

Koko sen vuoden aikana, jolloin olin töissä Mikonkadun Fotossa, Katselija ei ostanut mitään: ei kameraa, ei filmirullaa, ei salamalamppuja, eikä jättänyt filmejä kehitykseen. Eräänlainen asiakassuhde tämäkin.