Yksi näyttelyitä järjestävän tahon velvollisuus on mielestäni miettiä ja haastaa itseään siinä, miten tuoda näyttely yleisölle erilaisin ja aina yhä elämyksellisin keinoin. Koen tämän ajatuksen yleistyneen ja vahvistuneen.

Pariisissa aukaistiin hetki sitten digitaalinen museo. Mielestäni se kertoo jotain siitä, mihin suuntaan näyttelyt ovat kehittymässä. En sano, että jokaisen näyttelyn on oltava tajunnan räjäyttävä elämys kaikille aisteille. Joskus oheismateriaali saattaa jopa sotkea olennaisinta, joka on juuri se seinällä oleva kehyksiin laitettu elämys. 

Parhaimmillaan näyttelyn oheen luodut elementit virittävät katsojan tunnelmaan ja vievät kokonaisuuden uudelle tasolle.

Esimerkiksi viime kesänä VB-valokuvakeskuksella esillä olleen Camilla Åkransin My Secred Gardenin esillepanoa tuki diffuusereilla toteutettu tuoksumaailma. Tämä ei ole mikään uusi juttu, mutta selvästi huomaan sen yleistyneen.

Olen kuullut kauan sitten toteutetusta näyttelystä, jossa näyttelyvalvojan tehtävä oli joka päivä laittaa karjalanpata tulille. Poriseva pata loi tilaan näyttelyn aihetta tukevaa tuoksumaailmaa. Eli on sitä ennenkin osattu.

Näyttelyn esillepanon nykyisestä painottumisesta nousee mieleen Atelieri O. Haapalan ja Victor Barsokecitschin Kahdessa ajassa -näyttelyn ripustusviikko jolloin, kolme neljästä työntekijästä hikoili muun esillepanon kanssa, jäljelle jäävän osuuden keskittyessä itse näyttelyn ripustamiseen.

Huoneiden teemaa mukailevat ”kattokruunut” ja näyttelykävijän osallistava Victorin kiertävä ateljeen suunnittelu alkoi siinä pisteessä, missä itse näyttelynkin.

Lopputulos on riemastuttava. Kävijät voivat kuvauttaa itsensä ”muotokuvassa” tai Victor Barsokecvitschin kuvien pohjalta toteutettua taustakangasta vasten. Tämän hetkisen ateljeen sijaitessa samassa kohdassa missä itse Victorin ateljeen ja kuunnellessa tiloista kantautuvaa asiakkaiden naurua alkaa väkisinkin uskoa kahdessa ajassa -teeman onnistuneen. Juuri tällaisessa näyttelyssä vastaavanlainen painottuminen näyttelyn oheismateriaaliin on luontevaa. 

VB-valokuvakeskus sijoittuu vanhaan 1800-luvulla rakennettuun puutaloon. Yllätyn iloisesti joka kerta, miten keskuksen miljöö puutarhoineen, viiden näyttelyhuoneen rytmittämänä taipuu erinomaisesti erilaisiin näyttelyiden vaatimiin haasteisiin. 

Jos sattuu olemaan sisukas ja omaamaan tarpeeksi luovaa ongelmanratkaisukykyä, niin kehyksen ulkopuolelle jäävän esillepanon vaihtoehdothan ovat käytännössä rajattomat. Valot, heijastukset, esineet, tuoksut, äänet, kerroksellisuus, lämpötila, värit, projisoinnit… Tässä vain muutama, mitä tuli nopeasti mieleen.

Kuitenkin kaikki itse näyttelyn oheen tuleva materiaali vaatii aikaa, suunnitelmallisuutta, resursseja, ylimääräistä aikaa ei toimiville ideoille ja välillä melko paljon rahaa, ellei ole todella neuvokas. Kaiken tämän saldona voi ripustusviikon loppumetreillä löytää allekirjoittaneen näyttelytilojen perukoilta mumisemassa hiljaa ”minun elämä on yhtä luovaa ongelmanratkaisukykyä”. 

Ja edelleen totean sen, että onneksi jokaisen näyttelyn ei kuitenkaan aina tarvitse olla spektaakkeli ja vähäeleisemmätkin kuvat pysäyttävä.

Atelieri O. Haapala ja Victor Barsokevitsch – Kahdessa ajassa -näyttely on esillä VB-valokuvakeskuksessa 11.11.2018 saakka.