Joulu on perinteen ja retron juhlaa.
Joulun alla tulee mieleen, että kunnioitetaanko valokuvataiteessa riittävästi perinteisiä arvoja. Onko uusien lyhytkäyttökuvien vimmaisessa postmodernissa tavoittelussa menty jo tolkuttomuuksiin: kuvitellaanko mitä tahansa ennen näkemätöntä paremmaksi kuin klassiset hyveet omaavaa? Onko rajoja kaatava ”poikkitaide” polkenut alleen aidon valokuvauksen? Onko keisar… ei kun joulupukilla uudet vaatteet?
Postmodernismi merkitsee monelle ihanaa luovaa vapautta. Taidettahan ei tee väline, ja vasta sulautuminen muuhun kuvantekoon legitimoi valokuvauksen taiteena.
Toisille postmodernismi merkitsee sitä vastoin ahdistavaa kaaosta. Mihin voi enää luottaa? Tuhotaanko valokuvan ominaislaatu? Miksi joulu tehdään muovista ja saako havun tuoksua kohta edes spray-pulloissa?
Siitä tunteestako versoo retrobuumi, joka valokuvataiteessakin näkyy? Aiheita ja innoitusta mieluummin haetaan vanhasta maalaustaiteesta kuin luodataan tai luodaan taiteen tulevaisuutta.
Saatetaan ihannoida vaikkapa 1950-luvun valokuvien värisävyasteikkoa. Tai innostutaan uusista mustavalkoisista ”pönötyskuvista”, jotka muistuttavat 1800-luvun studiokuvia. Niissä mallien oli pakko olla pitkään hiljaa jäykästi paikallaan. Enää ei ole pakko. Silti luodaan samanlaisia jäykkiä kuvia, mutta nyt jopa jättikoossa ja uuteen nostalgiseen arvoon nostettuina. Vanhanaikaisina, uudenaikaisin taidepuhein.
Ovatko nämä valokuvataiteilijat pettyneet linjattomuuteen, perusarvojen hylkäämiseen, ”postmoderniin tekotaiteeseen”? Onko kyseessä tietoinen ryhtiliike? Vai arka eskapismi, pako uudesta ja epävarmasta ajasta vanhaan ja turvalliseen maailmaan?
Taiteenhan tulisi kurkottaa kuuseen, mutta eikö uskalleta? Vai uudet luovat ideatko sieltä katajikosta puuttuvat?
Hyvää Joulua!
Ei Suomessa ole koskaan kannustettu mihinkään omaperäiseen ajatteluun. Suomeen on aina mahtunut vain yksi totuus.
Vielä nykyisinkin näyttäisi olevan hyvin tiukkoja määritelmiä, että millainen on ns. hyvä kuva ja yllättäen näiden vaatimusten täyttämistä vaaditaan jopa amatöörien kuvilta (tai siis on aina vaadittu). Kameraseuralaiset ovat pitäneet hyvin tiukasti kiinni siitä, että millainen on hyvä ja oikea kuva.
Erilaiset ja vääränlaiset ja yhden totuuden vastaiset kuvat on yksinkertaisesti karsittu pois, ne eivät ole pärjänneet kilpailuissa, niitä ei ole valittu näyttelyihin ja ne ovat saaneet teurastavaa kritiikkiä.
Hyvän kuvan määritelmät ovat muuttuneet /vaihdelleet vuosikymmenten aikana, milloin pilvet olivat se kova juttu ja milloin yhteiskunnallinen vaikuttaminen kuvilla ja että ne olivat jonkin poliittisen aatteen mukaisia.
Vapaus on tuolla lauman ulkopuolella. Voit olla vapaa ja yksin ja ketään ei kiinnosta mitä teet.
Menneinä vuosisatoina Japanissa oli vuorilla niin paljon erakoita, että osa hermostui moiseen ruuhkaan ja muutti vieläkin syrjäisemmille seuduille eli lauman ulkopuolelle voi muodostua lauma laumanulkopuolisista.
Olen katsellut ITE-taiteilijoiden teoksia erilaisissa näyttelyissä. Vaikka heillä on täydellinen vapaus mutta kaikki tuottavat ihan samanlaista kuvaa kuin olisivat käyneet jonkin ITE-taiteen akatemian. Suomalainen ITE-taide näyttää ihan samalta kuin amerikkalainen ITE-taide. Amerikassa ITE-taiteelle on omia gallerioita, huutokauppoja ja ITE-taidelehtiä ja keräilijöitä joilla on rahaa.
Mutta haluatko otsaasi ITE-taiteilijapolttomerkin. Jos myyt liian hyvin, et olekaan enää riittävän aito ITE-taiteilija ja ITE-taiteen keräilijät alkavat hylkiä sinua ja älä unta nää että sinut huolittaisiin ammattitaiteilijoiden joukkoon.
Toivottavasti ajat ovat muuttuneet ja kyseisen akateemisen tutkimuksen analyysit ovat vanhentuneita ITE-taiteilijoiden karuista kohtaloista.