Millaisia kokemuksia sinulla on kuvien selittämisestä? Millainen on sinusta kuvan ja sanan oikea liitto?
Koristevalokuva kaipaa harvoin selitystä, uutiskuva sen yleensä tarvitsee. Entä taidekuva?
Esseessään Against Interpretation (1966) Susan Sontag vastusti taiteen tulkintoja, selittämistä taidekritiikin keinoin 🙁 . Kritisoi kritiikkiä.
Moni muukin on pitänyt selittelyjä ja tulkintoja taiteen tuhon tienä: miten voisikaan selittää selittämätöntä, miten sanallistaa sanatonta? 🙁 . Olisiko tuo turhan ankara asenne ainakin nykyisenä postmodernin kaaoks… ei kun vapauden aikana? Kaikenhan pitäisi olla sallittua :-! ? 🙂
Entä taiteilijan itsensä selittelyt? Katsotaanpas: kun tarkoitat valokuvaasi taiteeksi, sinäkin voit nimitellä, esitellä ja selitellä teostasi sanallisella viestinnällä.
A) Nimittely
Nimeämällä valokuvan ohjaat katsojan elämystä tarkoittamaasi suuntaan. Annat vihjeen – tai tarkoitat nimen jopa osaksi syntyvää hybridiä, kuvan ja sanan yhteisteosta, katsojan mielessä syntyvää elämystä. (Hyväkö niin..?)
Kauneushan on katsojan silmässä ja aivoissa, ei kohteessa. Joskus saatat tarvita nimeä hiukan pitemmän oheisselosteen. Mutta kun toimit elämysluotsina, varo! Taitamattomalla sanalla voit myös typistää tai pilata elämyksen. ”Nimetön” onkin usein paras nimi – jätä vastuu (siis valta) katsojalle!
Taitamattomalla sanalla voit pilata valokuvaelämyksen.
B) Esittely
Valokuvanäyttelyä esittelevät oheistekstit ovat usein välttämättömiä kertomaan, miksi näyttely on tehty. (Hyvä niin!) Kuitenkin jotkut selosteet ovat oikeastaan selkeitä tarinoita sinällään, päiväkirjamaisia muistiinpanoja. Valokuvat ovat vain niille alisteista kuvitusta.
Katsoja haastetaankin arvioimaan: paljonko kuvat antavat tarinalle lisää? Toimisivatko kuvat muutoinkin, ilman tarinan antamaa perustelua?
C) Selittely
Entä se usein vaikeaselkoinen taidepuhe, jolla taiteilija perustelee teoksiaan muillekin kuin itselleen? Sen kryptisyyshän on vitsailujen ja ärtymyksen kestoaihe, mutta myös karteltava tabu. Kriittinen keskustelu koetaan helposti pyhäinhäväistykseksi, kuten vaikkapa Helsingin Sanomien synnyttämässä muutaman vuoden takaisessa keskustelusta ilmenee.
Asiantuntijankin voi olla vaikea hahmottaa, mitä yhteyttä oheistekstien vaikeaselkoisella filosofisella pohdiskelulla ja esteettisellä jargonilla on gallerian seinillä olevien kuvien kanssa. Taidetta vain harvoille tai taidetta taiteen vuoksi, ilman vuorovaikutusta?
Varsinkin, jos näyttely on ”C-luokkaa”, sieltä saattaakin poistua monenlaisia vieraita:
No 1. Omaa sivistymättömyyttään harmitteleva: ”En kykene kokemaan visuaalisverbaalisfilosofisen yhteisteoksen olemusta. Mitä vaikeampi teos, sitä parempi sen kai täytyy olla, kun on vielä apurahoilla palkittu taiteilija…”
No 2. Vaihtoehtojen pohtija: ”Ehkä kaikki käsittämätön ei olekaan korkeatasoista…? Olisiko niin, että selitysteksti onkin teennäinen tai asiankuulumaton ja teos ilman sitä tyhjä, enkä minä ole tyhmä…?”
No 3. Ehkä ymmällään hänkin, mutta iloissaan: ”Juuri tätä olen halunnut ja hakenut: mielikuvitusta tai tunteita askarruttavaa…! Ei taide saakaan olla kitschiä tai muuten liian helppoa!”
No 4. Moista taidemuotojen sotkemista paheksuva: ”Valokuvaus ei ole vain väline, ei pelkästään tekniikka. Se on taidemuoto, jonka puhtautta muusta taiteesta erillään on vaalittava. Valokuva on valokuva on valokuva. Harmi, että erehdyin tähän näyttelyyn!”
No 5. Näitäkin lienee?
No. 4.:n edustama asenne on sukua valokuvauksessa piktorialismia seuranneelle protektionismille. Se saattaa varsinkin nykyisin vaikuttaa valokuvauksen eugeniikalta, synkältä rotuopilta.
Voiko se taiteiden rajojen murtuessa näyttää vanhentuneelta, jopa uustaantumukselliselta? Onko aitojen kaatuminen esim. sanataiteen, filosofian ja valokuvauksen väliltä nähtävä vain valokuvan tervetulleena vapautumisena ahtaista kaavoista?
Onko jatkumo koristekuvista ja dokumentti- ja uutiskuvista toiseen ääripäähän, eli eräänlaiseen kuvitettuun kirjallisuuteen, vain valokuvan kentän uutta poikkitaiteellista rikkautta? Onko edes mielekästä puhua entiseen tapaan ”valokuvan kentästä” – ainakaan sähköaidalla rajatusta laidunmaasta?
Mutta hei, sinä, No. 6., millaisia kokemuksia sinulla on kuvien selittämisestä, omien ja muiden? Mitä mieltä sinä olet? Millainen on kuvan ja sanan oikea liitto?
Kerro oma mielipiteesi lähettämällä kommentti alla!
Ennen kuvittelin että valokuva olisi universaalikieli ja ei kaipaisi tuekseen mitään selityksiä.
Käytännössä kuva lienee lähimpinä universaalia kieltä/viestintää kaikkine puutteineen vaikka näin olisikin, niin jokainen tulkitsee kuvaa omasta lähtökohdastaan (koulutus taikka koulutuksen/kokemuksen puute, yleissivistys, uskonnolliset ja poliittiset näkemykset, katsojan kasvatus ja ympäröivä kulttuuri, silmien näkökyky jne. vaikuttavat). Näin ja noin ollen, niin kuva välittää jotakin universaalisti mutta kuvan tulkinta on yksilöllistä.
Itse koen rasittavana pakkopullana taiteilijan väkisin väsäämän esittelyt ja teosten nimet. Katsoin erittäin mielelläni esim. vuoden nuoren taitelijan Reima Nevalaisen näyttelyn mutta en jaksanut katsoa taiteilijan haastatteluvideota ja teostenkin nimet vaikuttivat täysin yhdentekeviltä mutta kuvalliselta annilta näyttely oli täyttä tavaraa. Joissakin valokuvanäyttelyissä taas tekstit ovat huikeita ja niiden rinnalla taas kuvat ovat huikea pettymys.
En jaksa lukea tekstejä ja enkä myöskään jaksa katsoa taidevideoita. Katson mieluiten kuvia. Tekstin/nimen pälyily häiritsevät kuvasta nauttimista. Minua eivät selitykset kiinnosta, vaan pelkästään itse teos, niin ja sen hintalappu.
Kuvatekstin tai kuvan nimen kysymykseen ei mielestäni voi vastata yhdellä säännöllä. Kuvan konteksti ja genre vaikuttavat vahvasti siihen, kuinka kipeästi kuva tarvitsee sanallista tukea. Joissain yhteyksissähän on jopa päinvastoin: jokin kirjallisesti ilmaistu asia kaipaa kuvaa rinnalleen.
Kun taiteesta puhutaan, on nähdäkseni tekijän itsensä päätettävissä, kuinka ohjailevaa tai tulkinnanvaraista, konkreettista tai abstraktia, faktuaalista tai lennokasta kuvan ja sanan suhdetta hakee. Joskus nimi on vain lisävinkki kuvan tulkintaan, joskus sen ristiriitaisuus kuvaan nähden tuo kokonaisuuteen jännitetä, joskus pelkkä kontekstualisoiva tieto kuvan sisällöstä on oleellinen… Jokainen kuva ei toki nimeä tarvitse, mutta jos sellainen kuvalle annetaan, yhdistyy se auttamatta kuvan merkityksen rakentumiseen. Nimi voi parantaa kuvaa niin kuin se voi latistaakin sitä. Kuvan nimeäminenkin on taidetta!