Mitä vuodesta 2020 jäi käteen?

Poikkeuksellisista rajoituksista, ja suosituksista johtuen, on vuosi 2020 muodostunut hyvin erilaiseksi myös valokuvaharrastukselle.

Monelta on varmaan jäänyt osa kursseista käymättä, tai ne on muutettu etäkursseiksi. On hienoa, että digiteknologia mahdollistaa tämän. Etäopiskelu ei kuitenkaan sovellu kaikille ja harrastekursseissa ja opintopajoissa näyttelee sosiaalinen kanssakäyminen suurta osaa.

Kaikilla on erilaiset mahdollisuudet hyödyntää näitä etätyökaluja. Niiden käyttäminen ei aina onnistu kivuttomasti ja kurssi ”tapaaminen” voi muodostaa piinaa enemmän kuin iloa. Jollain ei toimi mikki ja toisella kamera ja kolmannella eivät kumpikaan. Neuvojakin on vaikea etäyhteyden päästä antaa ja aikaa tuhraantuu tekniikan asetusten säädössä.  Joku osallistuu puhelimen kautta ja toisella on iso näyttö käytössään. Kokemukset voivat olla hyvinkin erilaisia. Positiivista on, että on kuitenkin pyritty järjestämään toimintaa niin kameraseurojen kuin kurssittajienkin toimesta.

Oletukseni on, että kuvia on otettu vähemmän, koska on liikuttu rajoitetusti oman elinpiirin ulkopuolella. Itse ainakin otan innostavimmat kuvani reissussa.  Uskon, että kun tilanne normalisoituu niin myös kurssit ja tapaamiset taas maistuvat. Voi olla myös, että osa on menettänyt mielenkiintoa kuvausharrastukseen.

Itse tulin yhden polun haaraan tänä vuonna. Kansainvälisessä kilpailutoiminnassa saavutin tavoitteeni eli EFIAP/platina tason. Kun tämänkaltainen kilpailuinto hiipui, jää aikaa muulle.  Olen jo vuosia osallistunut amerikkalaisen Kaizen ja Awake ryhmien toimintaan. Molemmat ovat edistyneille digitaiteesta innostuneille kuvaajille suunnattuja. Toistaiseksi olen ollut siellä ainoana suomalaisena.  Yksi tavoitteeni oli päästä kerran kuussa ilmestyvän Living the photo artistic -lehden kuukauden taiteilijaksi. Se haave toteutui nyt marraskuussa.  Minulle se oli suuri asia, tunnustus kehityksestä. Sain siis lehteen kansikuvan ja 5 sivua kuviani.  Jäi taas jotain konkreettista ja eteenpäin kannustava vire.

Nämä asiat jäivät siis itselleni vuoden 2020 merkkipaaluiksi. Olen jo aiemmin kertonut, että kesällä ilmestyi satukirjani Tarinapallot. Se on myös ehdottomasti tämän vuoden kohokohta. Siinä sain tuoda esiin omaa kerrontaani kuvien kera niin, että molemmilla on yhdenvertainen rooli.  Ajankohta oli siinä mielessä huono, että kirjan markkinointi on ollut erityisen haastavaa. Kaikki messut ja tilaisuudet ovat etänä tai peruttu. Onneksi sadut eivät vanhene, ne ovat aina ajankohtaisia ja satuikäisiä lapsia tulee koko ajan lisää.

Eli loppujen lopuksi itselleni vuosi 2020 on ollut täynnä myös positiivisia asioita.

Nyt on katse suunnattu jo vuoteen 2021. Tarvitsen uuden haasteen, jotta pysyn vireänä ja innostuneena. Yritän olla optimistinen myös maailman avautumiseen pikku hiljaa. Kovasti mieli vie jo kaukaisiin maihin. Lähellä tai kaukana, aina on kameralle käyttöä. Mielikuvitusta voi ruokkia monella tavalla. Sohvalla maaten voi uneksia tai katsella asioita uudesta kulmasta.

Toivon kaikille kuvaharrastajille iloista juhlakautta, vaikka pikkujoulut täytyykin viettää perhepiirissä.  Pienet pidot voivat olla ne parhaat. Ajatus etäpikkujoulusta oli minulle liikaa. Se tuntui väkisin keksityltä.

Nyt laitan mietintämyssyn päähäni. Minkä haasteen haluan itselleni asettaa ensi vuodeksi. Itsensä haastaminen on kehittävää.