Hannu Hautalan askel ei enää kanna kameran kanssa metsään. Työ kuvien parissa kuitenkin jatkuu, joten on aika pohtia pitkän uran vaiheita.

Filmiruudun valottamiseen tarvitaan vain silmänräpäys. Sitä on edeltänyt viikkojen ja kuukausien työ: tiedonkeruuta luonnon rytmistä, oikean paikan etsimistä ja kärsivällistä odotusta. On otettu tuhansia askelia, valvottu öitä, petytty ja riemuittu. Hannu Hautalan yli 60 vuoden työ valokuvaajana saa ajattelemaan ajan suhteellisuutta. Lähes kahden miljoonan kuvan tuottamiseen on tarvittu elämän mittainen ura. Valtava intohimo luontokuvaukseen sykkii yhä vahvana.

– Armeijan jälkeen vuonna 1961 hankin osamaksulla kunnolliset välineet eli 400 mm:n Ennalyt-teleobjektiivin ja Exakta-järjestelmäkameran. Linssi maksoi lähes vuoden palkan värvätylle panssarivaunukuskille mutta onneksi asuminen ja ruoka olivat ilmaisia. Siitä vakava kuvaaminen lähti, Hautala muistelee.

Vuosikymmen myöhemmin Hautala oli maan ensimmäinen päätoiminen luontokuvaaja. Lintuharrastus oli syttynyt jo lapsena, ensimmäinen kamera hankittu teinipoikana. Etelä-Pohjanmaan kasvatti oli päätynyt töihin Helsinkiin, mutta innokas kameraseuralainen haikaili takaisin pohjoisempaan luontoon. Koillismaan metsistä löytyi viimein toiveiden täyttymys yhdessä Irma-vaimon kanssa: oma talo vuonna 1978. Keskeltä Suomea oli hyvä matka niin etelään kuin pohjoiseen.

Luopumisen vaikeus

Haastattelua Kamera-lehteen oli suunniteltu alkukesästä asti. Tarkoitus oli tavata Helsingissä samalla, kun Hautala käy työstämässä tekeillä olevia kirjoja. Niiden parissa oli kotona Kuusamossa kiireitä, ja työpaineiden hellitettyä ajankohta tapaamiselle lyötiin lukkoon. Sitten iski armoton helle. Paahde jatkui, viikot vierivät. Kuumuudessa matkustaminen oli 80-vuotiaalle liian raskasta. Juttelimme usein puhelimessa, odotimme säähän käännettä. Sitä ei tullut. Lehden aikataulu alkoi painaa päälle. Hautalan luontokuvakeskukseen matkaaminen oli pikaisesti hankala järjestää. Päätimme lopulta turvautua puhelimeen: varasimme aikaa sen verran kuin tarvitaan. Luurissa Hautala on silti yhä pahoillaan, ettei kunto kestä reissua.

– Kun sairastuin eturauhassyöpään kymmenen vuotta sitten, jouduin valmistautumaan pahimpaan. Hoidot onneksi tepsivät. Syöpä on kuitenkin uusiutunut ja hoito väsyttää. Diabetes kerryttää nestettä jalkoihin. Keuhkoissa on limaa asbestoosin seurauksena muistona nuoruusvuosien autonasennustyöstä ja kuorma-autojen jarruliinoista.

– Kävelymatkat ovat nykyään lyhyitä, kymmeniä metrejä, Hautala kertoo. Kun metsään ei enää pääse, voi silti tehdä töitä kuvien parissa toimistossa. Kirjojen ja näyttelyjen parissa riittää puuhaa. Vuosien aikana kertynyttä kuvauskalustoakin dokumentoidaan, ja laitteet tulevat pian myyntiin.

– Ajatukseen kuvaamisen loppumisesta tottui vähitellen. Olen iloinen, että voin kuitenkin jatkaa töitä. Ei palo luontokuvaan ole mihinkään kadonnut.

Hengenheimolainen

Erityisen innoissaan Hautala on yhteistyöstään valokuvataiteilija Juha Metson (s. 1965) kanssa. Legendan perintö –kirjassa (ilmestyy 9/ 2021, Docendo) Hautalan keho on hänen omien kuviensa valkokankaana. Kuvien vahva tunnelma miellyttää Hautalaa kovasti.

– Olin ihaillut Juhan tuotantoa jo aiemmin, mutta en tuntenut henkilökohtaisesti. Yhteinen sävel löytyi hämmästyttävän nopeasti, hän innostuu.

Muutama vuosi sitten Hautalan luontokuvakeskuksen galleriaan ilmestyi pitkätukkainen mies, joka tutki kuvia poikkeuksellisen tarkkaan. Hautala meni juttelemaan ja ilahtui suuresti kuultuaan, kuka kävijä oli. Kävi ilmi, että yhteinen historia ulottui kauas menneisyyteen: nuoreen lintukuvaajaan oli tehnyt suuren vaikutuksen Hannun luennolla istuminen 80-luvulla.

Henkilö- ja reportaasikuvistaan tunnettu Metso halusi kokeilla kuvien heijastamista Hautalan vartalon päälle. Hautala kertoo jo ensimmäisen kuvaussession olleen intensiivinen. Hän hiukan pettyi, ettei heti saanut kuvia nähdäkseen. Kun ne sitten tulivat katsottavaksi, oli kokemus tyrmäävä.

– Mikä ideoitten tulva! Ensimmäisen kerran joku oli kuvissa päässyt ikään kuin pääni sisään, hän riemastuu.

Kuvaamista jatkettiin myöhemmin työhuoneella. Hautalan luontokuvat nähtiin Metson ylläpitämässä galleriassa Kotkassa. Ystävyys syventyi, ja idea yhteisestä kirjasta alkoi kehittyä. Siinä Hautala kertoo vaiheistaan ja pohtii luonnon tulevaisuutta. Ja tarinoita hänellä riittää! Anna-Stina Nykänen, Metson kanssa yhteisiä projekteja tehnyt Helsingin Sanomien toimittaja, on koonnut keskusteluista suorasukaisen tekstin, joka avaa myös kuvaajalegendan persoonaa yksityiskohtaisesti.

Rajojen rikkoja

Kun Hautalan kuva parittelevista kotkista valittiin vuoden lehtikuvaksi 1973, nousi asiasta meteli. Lintuja eivät kaikki lehtikuvaajat pitäneet kilpailuun sopivana. Hautala oli kuitenkin lehtikuvaajien yhdistyksen jäsen, ja heille järjestetyt luennot tärkeitä osaamisen täydentäjiä. Itseoppineena hän arvosti esimerkiksi Seppo Saveksen antia. Caj Bremerin kuvat tekivät suuren vaikutuksen. Kalle Kultala ei aluksi luontokuvaajaa hyväksynyt, mutta myöhemmin arvostus kääntyi molemminpuoliseksi.

– Välillä on joutunut ihmettelemään, miten poteroituneita kuvaajat ovat omaan porukkaansa. Lehtikuvaajat ryhmäänsä, samoin luontokuvaajat, ja pätee se valokuvataiteilijoihinkin. Olen halunnut ottaa oppia kaikilta ja aina ihaillut Juha Metson kaltaisia vahvoja henkilökuvaajia.

Ei Hautala omienkaan joukoissa ole aina ollut vain pidetty, päinvastoin. Vuosituhannen vaihteessa hän joutui kritiikin kohteeksi yhdistettyään yhteen ruutuun useampia eri kuvia. Kun dia ei pystynyt toistamaan kolmen aukon valoeroja maisemassa, Hautala tuotti sellaisen kuvan, jonka silmä näki. Lintujakin saattoi olla samassa ruudussa useampia, vaikka aivan niin ei tilanteessa ollut käynyt. Mutta sellainen oli mahdollista. Kalabaliikkia ei helpottanut se, että Hautala moitti aamuteeveessä luontokuvausta pysähtyneeksi. Riitely ja huijariksi nimittely vähän harmittivat, mutta aika on silottanut rypyt. Ja digiaika tehnyt vastaavista kuvista arkea.

– Minulle päätös siirtyäkö digiin vai ei, oli todella vaikea. Istuin kolme yötä sängyn reunalla pohtimassa. Ei tullut uni silmään.

Lopulta ratkaisu syntyi miettimällä omia vahvuuksia ja osaamista. Hautalan mielestä digi olisi vaatinut liikaa tietokoneen ääressä istumista, eikä se ollut hänen paikkansa. Se oli metsässä.

– En ole koskaan katunut pitäytymistä analogisessa tekniikassa. Muut voivat hoitaa digitaalisen käsittelyn painoon ja näyttelyihin. Minun roolini on ollut ideoida ja kuvata.

Kameroiden ja optiikan kehittyminen on Hautalaa silti aina kiinnostanut. Nykyisin tietoa niistä on tarjolla ähkyksi saakka, mutta ennen oppi tuli kantapään kautta. Luonnossa toimimiseenkaan ei ollut juuri tarjolla esikuvia. Piti keksiä omat konstit, kiepaista piikkilankaa kenkien väliin päästääkseen kiipeämään tarpeeksi korkealle puuhun.

Tulevaisuus huolettaa

Hautalaa ja muitakin luontokuvaajia on nykyisin moitittu luonnon romantisoimisesta. Haluttaisiin, että kuvaajatkin ottaisivat enemmän kantaa uhkiin ja lajikatoon. Hakkuuaukioiden ja talousmetsien elämä on muuta kuin erämaiden jylhyys.

– Selälläänkö pitäisi lintujen laulaa? Kyse on tärkeimmistä elinehdoista eli ravinnosta ja pesäpaikoista. Olen kuvannut metsien katoamista ja käsitellyt sitä luennoillani. Huoli luonnon tulevaisuudesta painaa. Ehkä kuvieni voima on sen osoittamisessa mitä olemme menettämässä. Arvostan silti myös nuorten toisenlaista lähestymistapaa.

Luontokuvien asema ja luonne ovat muuttuneet muillakin tavoin. Tekniikan kehittyessä kilpailu on yhä ankarampaa. Takavuosina luontokuvaajia pidettiin vain harrastelijoina, nyt alalla on ammattilaisia joukoittain. Harrastajienkin osaaminen on kovaa tasoa. Yleisö odottaa yhä hätkähdyttävämpi taltiointeja. Kuvatulvassa niihin syventyminen kuitenkin vähentynyt.

– Hyvästä kuvasta löytää aina uusia kiinnostavia yksityiskohtia. Se vaatii kuitenkin hiljentymistä ja aikaa. Siihen ei nykyään oikein löydy malttia.

Hautala sanoo nauttivansa suunnattomasti hyvistä kuvakirjoista ja palaavansa niiden pariin yhä uudelleen. Oma tuotanto kattaa yli 60 teosta, joista varsinkin metsäaiheisten lista on pitkä. Kirjojen tekemiseen on ollut myös taloudelliset syynsä, vaikka työskentelyä ovat auttaneet apurahat uran alusta lähtien. Taiteilijaeläkkeen Hautala sai 2004. Kaikki kirjat eivät ole olleet menestyksiä, mutta ideoita uusiin teoksiin on syntynyt jatkuvasti. Hautalalla on ollut myös rohkeutta niitä toteuttaa. Kirjoja on ilmestynyt muillakin kielillä, mikä on ollut oma haasteensa. Hautala pitää kuvatekstejä tärkeänä osana kokonaisuutta, joten käännöksissäkään ei sovi olla huolimaton.

– Voi sanoa, että minullakin on ollut osani metsien tuhoamisessa. Monta puuta on kirjojen painamiseksi kaadettu, hän naurahtaa ja vakavoituu saman tien.

Tyytyväinen täytyy olla tuoreeseen keskusteluun metsien hoidosta. Vihdoinkin uskalletaan kyseenalaistaa vanhoja tapoja. Luontointressit ja taloudelliset hyödyt eivät sulje toisiaan pois, mutta luonto on korvaamaton, Hautala muistuttaa.

Sata parasta

Aikaa on talven ja kevään aikana kulunut tulossa olevaan julkaisuun, johon on koottu Hautalan sata parasta kuvaa (Siltala, ilmestyy syksyllä). Hän seuloi noin kaksi ja puoli sataa kuvaa, joista muut työryhmäläiset ovat poimineet mieleisiään. Hän on tyytyväinen, ettei joutunut itse tekemään lopullista valintaa: se olisi ollut liian vaikeaa. Noin puolet mukana olevista on vähän tai ei lainkaan aiemmin julkisuudessa olleita. Valinnoissa on Hautalalle itselleen outoja yllätyksiäkin, mutta hän ei ole painostanut päätöksissä.

Jälleen Hautala korostaa tekstin merkitystä. Moneen kertaan palkittu toimittaja Juha Kauppinen (s. 1975) tuntee Hautalan jo vuosien takaa ja on itsekin lintuharrastaja. Hautala iloitsee, että syvällisemmin luontoon perehtynyttä kirjoittajaa opukselle tuskin voisi kuvitella. Kauppisen kirjoittama Monimuotoisuus – kertomuksia katoamisista (Siltala, 2019) käsittelee suomalaisen metsäluonnon lajistollista köyhtymistä ja on yksi viime vuosien merkittävimmistä luontoteoksista.

Hautala on maininnut keskustelun aikana useita ihmisiä, joiden panosta urallaan ja arvoa ystävinä pitää korvaamattomana. Vaikka työ metsässä kameran kanssa on usein yksinäistä, on yhdessä tekeminen muiden kanssa ollut aina hauskaa ja opettavaista. Hautalan värikäs persoona on tehnyt hänestä suositun luennoitsijan. Esiintymisiä on kertynyt runsaasti ympäri Eurooppaa, myös Japanissa. Se työ jatkuu jossain muodossa edelleen.

Pari tuntia on keskustelua vierähtänyt. Juttu on rönsyillyt piilokojujen rakentamisesta ja kameroiden kehityksestä sommittelun hienouksiin, kirjaprojekteista Hannu Hautalan säätiön perustamiseen. On aika lopetella.

Ihmettelemme vielä viikkokausien hikistä paistetta. Hautala kertoo opetelleensa kuumuuden sietoa matkoilla Keniassa ja Jamaikalla, mutta Suomessa ei vastaavasta löydy muistikuvaa. Mieleen tulee kyllä eräs muuttohaukkojen kuvauskeikka helteen läkähdyttämällä suolla, jossa paluumatkaa varten viileisiin silmäkkeisiin jätetyt oluet maistuivat taivaallisilta. Parhaiten Hautala on kuitenkin viihtynyt metsässä pakkasella. Hämärtyvä metsä, revontulet, pakkaseen höyryävä hengitys, metso kameran etsimessä, siinä on Hautalan sielunmaisema. Päivien uurastus ja ratkaiseva sekunnin osa laukaisijaa painaessa: aika pysäytettynä filmin ruudulle.

Kuka

Hannu Hautala

• syntynyt 1941 Töysässä
• Freelance-valokuvaaja vuodesta 1970
• Asunut ja työskennellyt Kuusamossa 1979 alkaen
• Maan ensimmäinen päätoiminen luontokuvaaja
• Vuoden lehtikuva -palkinto 1973
• Julkaissut yli 60 valokuvateosta, ensimmäisen 1968, tuorein tulossa 2021
• Lukuisia palkintoja ja tunnustuksia, kuten filosofian kunniatohtori, tiedonjulkistamisen elämäntyöpalkinto 2012 ja Pro Finlandia –mitali 2014
• Hannu Hautala säätiö perustettu kaupungin aloitteesta
• Säätiö hallinnoi kuvien myyntiä, pyörittää Hannun jäljet luontokuvauskeskusta ja tukee nuoria luontokuvaajia