Valokuvan laatu ja särö

Kirjoittanut 4.10.2017

Hyvä kuva vai (ki)innostava, osa 2

Onko uushuonous nousussa? Kaipaatko sinä rosoisuutta kuviin?

Fotoversumi ylisaturoituu jo hyvistä digikuvista. Noista teknisesti ennen näkemättömän loistavista, suorastaan luonnottoman muovisista. Niistä ei helposti löydä pientäkään vikaa tai luontevaa säröä.

Onko pelkkää velttoa nostalgiaa, että käsityön leimaa, uskottavaa rosoa jo kaivataan takaisin? Onko uushuonous alkanut nyt kiinnostaa?

Polaroid-retron ihana huonous

Digikamerat passittivat Polaroid-kamerat historiaan. Edes kuvan luonnosteluun, pikatarkastukseen niitä ei enää tarvittu.

Entä nyt? YLEn Areenan Kevyet mullat -ohjelmassa kerrotaan juuri haikeasti Polaroid-pikakuvista. Ne viehättävät taas retroisella epätäydellisyydellään. Kirjailija ja esseisti Antti Nyleniä  niissä kiehtoo kuvan konkreettinen esineellisyys verrattuna pelkkään diginäytön informaatiosisältöön.

Ne tulevat takaisin!

Rahisevat vinyylilevyt tekevät paluuta uuden sukupolven kiinnostuttua niistä. Polaroid yrittää herättää nyt henkiin myös Polaroid-pikakuvat etenkin nuorisolle.

Saman periaatteen pikakameroita valmistavat myös ainakin Leica ja sopivaa paperia edelleen tekevä Fuji. Ja – yllätys, yllätys! – vaatimattoman laadun kuningas tekee Lomo-pikakameroita.

Lomografia

Jotkut kuvan sisällön korostajat ovat harrastaneet ”lomografiaa” joko otsa rypyssä tai kieli poskessa huipputekniikan ylivaltaa protestoidakseen.

Lomografia-käsite juontaa venäläisestä vaatimattomasta, filmiä käyttäneestä Lomo-pienkamerasta. Ylpeistä tavoitteista on nykyisessä ”lomografia”-kaupassa kuitenkin jäljellä oikeastaan vain vaatimaton laatu.

Aiemmasta välttämättömyydestä on nyt tehty hyve – ja enemmänkin: huonoutta tarkoituksellisesti korostetaan tässä kuvaajan kaihoisassa leikkikalussa. Tekninen laatu – sen puute – siis määrää nytkin, mutta uusin painotuksin ja suotimin ja runsain lisälaittein! Huumoriako?

Mutta mistä leikistä on kysymys, kun kamerat tietoisesti rakennetaan valoa vuotaviksi? Taideironiasta? Leikkianarkiasta?

Entä studium ja punctum?

Se rososta tekniikassa. Entä sisältö?

Kuuluisa ranskalainen kirjallisuuden tutkija ja semiootikko Roland Barthes ehti hiukan ennen tapaturmaista kuolemaansa v. 1980 julkaista kuuluisan kirjansa Camera lucida (1980, suom. Valoisa huone, 1985). Siihen hän kehitti valokuvan ominaisuuksia tarkoittavat käsitteet studium ja punctum. Ne liittyvät valokuvan katsojan kokemukseen.

Käsitteisiin viitataan usein taidepuheessa. Niiden kiehtovuutta lisännee, että ne ovat jääneet melko hämäriksi vielä netistä löytyvien runsaiden selitysehdotusten jälkeenkin. Meille itse kullekin on siis jäänyt väljää tilaa tulkintoihimme, joita muiden on vaikea osoittaa varmasti vääriksi! 🙂

Väärä Kurkkukin, itse mutkainen, pistää nyt tulkintojen mutkat suoriksi: Studium on kuva tai kuvan ominaisuus, jonka yleinen kiinnostavuus ja hyväksyminen perustuu omaksuttuun visuaaliseen kulttuuriin. Esimerkkinä hyvät lehtikuvat, joita arvostetaan niiden välittämän kommunikaation takia. Ei niitä rakasteta, mutta niistä pidetään, yleisesti ja suurin joukoin. Klisheekuva on lattea studium.

Punctum on pulmallisempi, katsojakohtaisempi. Monet sen pysäyttämät sitä suorastaan rakastavat. Se on kuin suunnittelematon virhe tai outo poikkeavuus tai yksityiskohta studium-kuvassa: katsojaa askarruttava tai kiehtova, ehkä satuttavakin ominaisuus, häiritsevästi jotakin muuta kuin jokin ns. hyvän kuvan harmonisista tai muista perinteisistä ominaisuuksista. Pisto tai jopa puukotus.

Punctum voi olla katsojalle haava tai särö. Kuitenkin – tai juuri siksi – ”se jokin”, joka tekee kuvasta kiinnostavan.

Tulikohan selväksi? 🙂

Mitä olet mieltä? Kerro oma mielipiteesi lähettämällä kommentti alla!