– Minä rakastan muovia! Muovi on kuolematonta, sillä se ei maadu. Minä taas maadun, toteaa Toni Kitti.

– Vuonna 2012 syyskuun 27. päivä minut vietiin Berliinissä sairaalaan hyvin huonokuntoisena. Diagnoosi oli pitkälle edennyt AIDS. Vietin tajunnan toisella puolella  kuumehallusinaatioissa kaksi viikkoa ja sain järkiini tullessani huomata, että elämäni oli peruuttamattomasti muuttunut: olin hiv-positiivinen, vakavassa keuhkokuumeessa ja ennustus epävarma. Tuijotin kuolemaa kasvoihin kuukausia.

Toni Kitin näyttely haastaa katsojansa. Muovisuus, pinta, rumuus, inhimillisyys, elämän rajallisuus, kuolema. Kirkkaat värit ja hymyilevät kasvot ovat totaalisessa ristiriidassa taiteilijan kohtalon kanssa. Aivan kuin leikkiä, paitsi että se ei ole.