Blogin otsikko tuli mieleeni, koska olen juuri tällä hetkellä valaistun ja valitun välimaastossa. Kuvamessut ovat Helsingin Messukeskuksessa tulevana viikonloppuna, ja minulla on siellä luento viime keväänä julkaistusta POSE-kirjasta. Kirjan kuvat olivat valaistuja, kuten myös ensimmäisen Valo ja valaisu -kirjan.

Nyt samaan aikaan teen valintoja – ihan ensimmäiseen ikinä – valokuvanäyttelyyn, joka avautuu 12.4.2016 Tampereella Museokeskus Vapriikissa olevassa Jääkiekkomuseossa.

Olin vuodenvaihteessa kuvaamassa Jääkiekon nuorten MM-kilpailuja Helsingissä. En kuvannut pelejä, vaan behind the scenes -kuvia. Kiertelin aamusta iltaan hallin käytävillä. Olin pelaajia vastassa, kun he saapuivat hallille ja lähtivät pois, lämmittelivät käytävillä ennen pelejä ja harjoituksia. Olin pukukopin lähistöllä ja laidan vieressä, kun joukkue luisteli harjoituksiin tai otteluihin. Lisäksi kiertelin eri puolilla jäähalleja ja valitsin, milloin painan nappia ja otan kuvan.

Mukanani ei ollut erillisiä valonlähteitä, en valaissut mallejani, enkä myöskään asetellut heitä. Esikuvani tässä projektissa oli Henri Cartier-Bresson ja hänen tapansa työskennellä… kuvasin niitä ratkaisevia hetkiä, tai kuten hän itse käytti termiä ”varastettuja hetkiä” – odotin, että elämä alkaa tapahtua ympärilläni, kuten HCB asian määritteli.

”Valaistu” ja ”valittu” ovat erilaisia tapoja kuvata. Mielestäni molempia tarvitaan valokuvaajan ”työkalupakissa”, ja ainakin minulle se, että olen harjoitellut valon näkemistä ja valaisua, on avannut myös valitun maailmaa. Osaan eri tavoin valita, missä ”odotan, että elämä alkaa tapahtua ympärilläni” – eli miten päin olen esimerkiksi suhteessa vallitsevaan valoon; miten vallitseva valo valaisee kohteeni.

En usko, että ymmärtäisin valosta ja osaisin hyödyntää sitä kuvissani niin paljon ilman valoharjoitteluani. Ja sama pätee osaltani muuhunkin valokuvailmaisuun: sommittelu, rajaus, kuvauskorkeus, objektiivivalinta. Kaikkien niiden tavoitteellinen hyödyntäminen monipuolisemmin erilaisissa kuvauksissa on mahdollistunut harjoittelun kautta. Toistoja, toistoja, harjoittelua, harjoittelua – onkohan missään vielä tullut täyteen niitä kuuluisaa 10 000 tuntia, joka kuulemma vaaditaan jonkin uuden taidon oppimiseen?

Tulevana viikonloppuna on siis edessä ”paluu” POSE:en, ja tällä viikolla vielä kuvien valintaa tulevaa näyttelyä varten – valaistuja ja valittuja – ja samalla innokasta viikonlopun odotusta.

Kuvamessut ovat mielestäni menneet hyvään suuntaan. Tarjolla on kolmen päivän ajan monenlaista valokuvaukseen liittyvää ohjelmaa. Voi hyvin valaistua ja valita 🙂 Messujen aikana voi katsella useitakin erilaisia valokuvanäyttelyitä, kuunnella useiden eri valokuvauksen alueen erityisosaajia luennoilla ja testailla laitteita, tuotteita jne. Melkeinpä kannattaa kirjoittaa itselleen listaa, missä aikoo milloinkin olla, etteivät hyvä luennot mene ohi!

Messut ovat minulle aina sellaista energisoivaa ja avartavaa aikaa – on mukavaa tavata alan ihmisiä, kuunnella ammattilaisten luentoja ja ajatuksia erilaisista aiheista, katsoa kuvia. Toivottavasti moni pääsee tänäkin vuonna paikan päälle!

Kuvaamieni valaistujen ja valittujen kuvien välillä on kuitenkin jotain yhteistä – niissä useimmissa on ihmisiä. Kun viime lauantaina valitsin kuvia näyttelyä varten, kävin samaan aikaan ”Suurta valokuvauskeskustelua” Twitterissä Kamera-lehden toisen bloggaajan, Peter Forsgårdin kanssa (keskustelun nimi on hänen keksimänsä ja hän talletti sen Storifyihin).

Keskustelumme alkoi siitä, kun Peter oli blogannut muotokuvaukseen liittyvistä ajatuksistaan juuri ratkenneen Vuoden Muotokuvaaja 2016 -kilpailun jälkeen. Juuri muotokuvien tarinallisuus nousi keskustelussa erääksi teemaksi. Ja olin itsekin pohdiskellut jääkiekkokuvia valitessani, että kertovatko nämä kuvat pelaajien persoonallisuuksista, koska olin kuitenkin seurannut pelaajia useiden päivien ajan. Ja jos kertovat, näkeekö kuvan katsoja ne samoin?

Henri Cartier-Bressonin näyttelyssä näimme taiteilijamuotokuvia mm. Monet’sta ja Giacometista, jotka oli tehty kuvattavien omissa ympäristöissä ”elämän keskellä”, ratkaisevalla hetkellä tai sillä varastetulla hetkellä. Mitä HCB ajatteli valitessaan nämä kuvat? Mitä ne kertovat kuvattavasta meille?

Toisaalta taas bloggasin eilen Pariisissa vuodesta 1934 asti toimineesta muotokuvausstudiosta, Studio Harcourtista, jonka tyyliä olen ihaillut jo vuosia. Studio Harcourtin tyyli on ollut inspiraation lähteenä mm. POSE-kirjan kannen tyylissä. Tyyli on sama kaikissa kuvissa, vain kuvattava vaihtuu. Mitä kuvaaja tai kuvattava ajatteli valitessaan tämän kuvan? Mitä kuva kertoo meille kuvattavasta?

Käy katsomassa molempia kuvia – Cartier-Bressonin kuvat ovat ”valittuja”, Studio Harcourtin ”valaistuja”, molemmat muotokuvia. Ne ovat erilaisia tapoja lähestyä kuvattavia ihmisiä. Jos kuvaajalla on ”työkalupakissaan” molemmat tyylit, voi kohteen mukaan valita tyylin. Tämä on taas yksi sellainen asia, joka tekee valokuvauksesta kiehtovaa.

Toivottavasti näemme sankoin joukoin tulevana viikonloppuna Kuvamessuilla – tulkaa moikkaamaan 🙂