Luontokuvaus on yksi uuden Fotofinlandian kisakategorioista. Luontokuvaajia yhdistää rakkaus luontoon. Se saa odottamaan onnistunutta kuvaa hyvinkin pitkään.

Kärsivällisyys on luontokuvaajalle hyve. Kai Fagerström odotti neljä vuotta ennen kuin sai löytämässään autiotalossa ensimmäisen kuvan eläimestä.

Fagerström löysi autiotalon kesämökkinsä läheltä Suomusjärveltä. Seudulla oli ollut rakas vanha metsä, jossa kaatuneiden, sammaloituneiden puiden seassa pesi kanahaukka. Sitten metsä hakattiin paljaaksi.

– Masennuin. Me ihmiset koko ajan muka menemme eteenpäin, tiedämme kaikki. Silti ennen oltiin onnellisempia. Kulkiessani ajauduin autiotalolle, jossa oli aikaisemmin asunut Uuno-niminen mies.

Talo oli yksi isomman tilan torpista, ikkunat ja ovet olivat rikki. Sisällä oli tupakeittiö ja uuni.

Fagerström huomasi, että talon alla oli mäyrän pesä. Hän halusi kuvan mäyrästä talon sisällä. Fagerström innostui autiotalosta, ja siitä, että siellä voisi kuvata eläimiä. Autiotalo oli surutyötä hakatusta metsästä.

– Tuvan lattialla oli 30 senttiä hiekkaa ja keskellä lattialuukku. Mäyrä tekee monta pesäaukkoa – se oli käyttänyt myös ihmisen tekemää aukkoa ja toi hiekkaa tupaan. Aina kun kävin tuvassa, siellä oli tuoreita mäyrän jälkiä, Fagerström kertoo.

Mäyrä liikkuu hämärän aikaan. Neljä vuotta Fagerström ehti silloin tällöin iltaisin ja öiseen aikaan käydä talolla kameroiden kanssa ennen kuin hän näki vilaustakaan eläimestä.

Jälleen eräänä iltana Fagerström oli talolla. Kamerat olivat aseteltuna jalustalle odottamaan, että mäyrä tulee oikealle kohdalle. Sitten eläin vihdoin nousi näkösälle.

– Kamera oli väärään suuntaan, kun eläimen pää tuli luukusta. En erottanut heti, että mikä se oli. Itku meinasi päästä. Neljä vuotta olin kytännyt ja sitten mulla oli kamera väärään suuntaan. En voinut käännelläkään kameraa, eläin olisi pelästynyt. Kotiin kun pääsin niin aloin itkeä.

Fagerström ei luovuttanut. Jo seuraavana iltana hän sai eläimen kuvattua.

– Luulin mäyräksi, mutta se olikin supikoira. Sain kyllä sitten myöhemmin mäyrästäkin kuvia. Mäyrä varmaan ajatteli, että tuo on niin kaheli, että annetaan sille kuva, hän muistelee.

Kuvat autiotalon eläimistä julkaistiin Viimeiset vieraat -nimisenä kirjana vuonna 2010. Vuoden 2011 Fotofinlandiassa Fagerström oli kuvilla finalisti ja yleisön suosikki.

Fagerströmin tuore kirja on nimeltään Sammalhuone. Hän on tehnyt Maahengen julkaiseman kirjan yhdessä Ville Suhosen kanssa.

Rakkaudesta eläimiin

Fagerström kuvaa luontokuvia rakkaudesta eläimiin. Hän haluaa esittää kuvissaan eläimet ihmisten kanssa tasavertaisina. Eläinrakkauden kanssa kuviin ujuttautuu myös pieni huoli huomisesta.

Parhaat lapsuusmuistot Fagerströmillä ovat luonnosta, ja omille lapsilleenkin hän on jakanut luontokokemuksia.

– Yritän välittää kuvilla henkilökohtaista luontosuhdettani. Pidän todella tärkeänä, että ihmisillä säilyisi suhde luontoon, hän sanoo.

Fagerström ei kuvaa päätyökseen, vaan päivätyönään hän on Salon seurakunnan kiinteistöjohtaja.

– Siitä on iso hyöty, että varsinaiset tulot eivät tule valokuvauksesta. Nyt saan kuvata mitä haluan, hän sanoo.

Fagerström on kuvannut jo 1990-luvun puolivälistä, ja yli kymmenen vuotta hänellä on ollut sivutoimista valokuvaamista varten oma toiminimi. Vuonna 2016 hän valmistui Turun Taideakatemiasta valokuvataiteilijaksi.

Fagerströmin kuvaaminen on projektiluontoista. Ajatus kuvista syntyy hänen päässään ennen varsinaista työn aloittamista. Työ kestää aikansa. Autiotalosarjaa hän kuvasi viitisentoista vuotta ennen kirjan valmistumista.

– Aina kun olen metsässä, tiedän, minkälaisia kuvia haluan. Jälkeenpäin olen ajatellut, että siinä on vaara, että kuvista tulee liian hyviä, rosoisuus jää puuttumaan. Luontokuvista tulee helposti liian täydellisiä, kun ei jätä yllätyksille tilaa, Fagerström sanoo.

Fagerström kuvaa lähikulmillaan. Hän ei tee pitkiä reissuja kohteiden perässä. Muutama vuosi sitten hän oli luontokuvaajien gaalassa Lontoossa, kun kuvauspaikat nousivat illallisella puheeksi.

– National Geographicin kuvaajat alkoivat kertoa, missä olivat olleet kuvaamassa ja mihin menossa. Helikopterilla Brasilian viidakkoon ja sellaista. Sitten joku kysyi minulta, että missäs sinä Kai kuvaat. Vastasin, että kolmen kilometrin säteellä kesämökiltäni.

Luontokuvan odotetaan olevan dokumentti tapahtuneesta. Fagerström toteaa, että luontokuvan totuudellisuus ei ole yksinkertainen asia, vaan kuvaajan valinnat vaikuttavat joka tapauksessa lopputulokseen.

– Kuva tulee, kun valonsäteet piirtävät tilanteen, joka tallentuu kennolle. Kuvaaja on kuitenkin useimmiten tehnyt etukäteisjärjestelyjä, poistanut risuja ja houkutellut eläimen paikalle. Se on kaukana aidosta tapahtumasta.

Hyvänä luontokuvana Fagerström pitää sellaista kuvaa, joka ei ole vain pintaa, vaan jossa on myös kerronnallisuutta. Ajatukset on vietävä kuvan pinnan taakse.

Nykyajan kuvatulva on vallannut jo luonnonkin. Fagerström mainitsee Kati Lintusen tutkimuksesta, jonka mukaan koko luonto on jo valokuvallistettu: me tunnemme luonnon paremmin valokuvista kuin itse luonnosta. Hän on samaa mieltä.

– Kuvat eivät ole todellista luontoa, luonto ei oikeasti ole niin kaunis.

Fagerström sanoo todennäköisesti osallistuvansa tämän vuoden Fotofinlandiaan. Edelliskerralla hän menestyi mainiosti.

– Uskon ja toivon, että luontokuvasarjan voittajan kuva olisi jotain muuta kuin vain kaunis pinta.

Pidä kiinni tyylistäsi

Luontokuvaus on iso osa turkulaisen ammattikuvaaja Jaana Kotamäen työtä. Luonto on hänelle tärkeä jo lapsuudesta.

– Isäni piti puista ja vanhoista metsistä, ja metsä on minullekin hyvin rakas. Metsä on usein mukana luontokuvissani.

Kotamäki on kuvannut luontoa jo 27 vuoden ajan, ja luontokuvien vaikutukset näkyvät hänen muissakin töissään. Muutama vuosi sitten kalusteyritys Lundia tilasi häneltä työn, jossa Lundian Classic-hylly vietiin kuvattavaksi umpimetsään.

– Toin hyllyn luo kauroja ja muuta, että peurat tulisivat lähelle. Sitten odottelin piilokojussa. Kuvista ei haluttu manipuloituja, ja lopulta Lundiassa oltiin niihin hyvin tyytyväisiä, Kotamäki kertoo.

Luontokuvissa on Kotamäen mukaan tärkeintä aitous ja tyyli. Hän kaipaa luontokuvilta tunteiden välittymistä – hyvä luontokuva saa mielikuvat liikkeelle.

Kotamäki kehottaa kuvaajia pitämään kiinni omasta tyylistään.

– Älä matki muita. Kaikki aiheet on jo kuvattu, mutta omasta tyylistä täytyy pitää kiinni. Oma tapani nähdä on minimalistinen, mukana on vain oleellinen, ei turhia rönsyjä. Viime aikoina olen mennyt aina vain taiteellisempaan suuntaan, hän sanoo.

Kotamäki kuvaa Fagerströmin tavoin lähiseudullaan, joten kuvausreviiri on pieni. Hän toteaa, että luovuus on parhaimmillaan silloin, kun ei lähde maailman ääriin. Muutaman reissun Kotamäki on tehnyt Islantiin ja Norjaan, mutta lähiseutu on paras kuvausmaasto.

– Kotiseudulla tunnen valon suunnat, vuoden- ja vuorokaudenaikojen vaihtelut, hän toteaa.

Kotamäki on menestynyt luontokuvakilpailuissa sekä ollut myös tuomarina. Hän on voittanut Kuusamo Nature Photo -kilpailussa pääsarjan vuonna 2005 ja luovan sarjan vuonna 2013, Vuoden Luontokuva -kilpailussakin on tullut menestystä.

– Hienoa, että uudessa Fotofinlandiassa on oma sarja luontokuvalle. Se vahvistaa luontokuvan asemaa, hän sanoo.

Hyvä, kilpailussa menestyvä luontokuva on Kotamäen mukaan ensinnäkin teknisesti moitteeton, terävä ja hyvin sommiteltu.

– Se ei kuitenkaan yksin riitä, pitää tulla mielikuvia. Aika äkkiä tuomari tekee kuvasta päätöksensä. Jos se ei heti aukea, niin ei se siitä parane.

Nuorukainen piilokojussa

Lasse Kurkela on vasta 14-vuotias luontokuvaaja, mutta hän on jo tehnyt rankalta kuulostavia kuvausreissuja isänsä kanssa. Muutama vuosi sitten Lasse ja Heikki Kurkela lähtivät talviselle kuvauskeikalle piilokojuun Kainuussa. Toiveissa oli saada kuva sudesta.

– Lauantaiyölle oltiin luvattu kymmenen asteen pakkasta. Meillä oli talvimakuupussit, joten emme laittaneet lämmitystä, sillä sen valo ja äänet olisivat saattaneet häiritä eläimiä. Lopulta yöllä oli -17 astetta pakkasta, ei siinä viitsinyt makuupussista paljon liikahdella, Lasse ja Heikki Kurkela kertovat.

Tuolla reissulla yksinäinen susi näyttäytyi. Se tuli kohti Lassen kameraa, ja hän sai kuvan.

Lasse Kurkela on aloittanut luontokuvaamisen hyvin nuorena. Ensimmäisen pokkarikameransa hän sai isä-Heikin mukaan 5–6-vuotiaana ja järjestelmäkameran kuusivuotiaana. Ensimmäisen kerran Lasse oli piilokojussa kahdeksanvuotiaana, ja samanikäisenä hän sai ensimmäisen öisen susikuvansa.

Lasse ja Heikki Kurkelan kuvausreissut luonnossa ovat pisimmillään yli viikon mittaisia, kesäloma-aikaan joskus ollaan oltu kolmisenkin viikkoa.

– Odottaminen on kuvaamisen vaikein kohta. Pisin odotus on ollut kolme yötä samassa piilokojussa, Lasse kertoo.

Lasse ja Heikki Kurkela viettävät piilokojuissa myös isän ja pojan laatuaikaa. Odotellessa voi jutella hiljaa tai vaikka pelata.

Suden kuvaaminen on Lasse Kurkelalle yksi luontokuvaamisen hienoimmista töistä. Susi on vaikea saada kameran eteen.

– Se on hieno hetki, kun susi tulee. Varsinkin talvella se on vaikeaa, sillä talvella suden näkee noin kerran kymmenestä kuvauspäivästä. Kesällä susi tulee paikalle noin neljä kertaa kymmenestä päivästä, Lasse kertoo.

Ennen suden kuvaamista saimaannorppa, petoeläimet ja pöllöt talvisaikaan ovat olleet Lasselle kuvaushaasteita.

Lasse Kurkela haluaa kertoa kuvillaan, että susi ei ole pelottava eläin. Susi pelkää ihmistä. Isä-Heikki kertoo kuvareissusta, johon lähdettiin nopeasti vihjeen perässä.

– Saimme viestin, että susilauma on piilokojumme luona. Riistakamerasta näki kuvaa laumasta, ja lähdimme matkaan kotoa Kauniaisista. Kun pääsimme perille Kainuuseen, kello oli yhdeksän ja oli säkkipimeää. Jätimme auton parin kilometrin päähän ja lähdimme hiljaa kulkemaa pimeässä metsässä kojulle toivoen, että sudet olisivat vielä paikalla. Se ei ollut ollenkaan pelottavaa, vaikka susilauma oli lähistöllä.

Seuraavaksi Lasse Kurkela haluaisi saada kuvattua ilveksen. Tulevan talven aikana isä ja poika haluavat myös ottaa paljon kuvia, joissa eläimet ovat lumisessa elinympäristössään. Mitä enemmän kuvissa on eläinten lisäksi lunta, sitä parempi.

Luonnonläheisyys on Lasse Kurkelan mielestä parasta luontokuvaamisessa. Hyvä luontokuva ei ole tavanomainen, tausta ja valo ovat tärkeitä.

Lasse on ollut jo mukana useissa luontokuvakilpailuissa, ja menestystä on tullut. Vuonna 2013 hän oli Wildlife Photographer of the Year 2013 -kisan finaalissa kahdella valokuvalla ja vuonna 2016 Vuoden luontokuva -kisan nuorten sarjan voittaja sekä Memorial Maria Louisa -kisan nuorten kategorian voittaja.

Heikki Kurkela on oppinut kuvareissuilla luottamaan Lasseen.

– Lassella on parempi suoritusvarmuus. Anna lapselle se parempi kamera ja katso, mitä tapahtuu. Minä annoin, hän toteaa.

Osallistu Fotofinlandiaan

• Kahdeksan kisakategoriaa: mainoskuvaus, taidekuvaus, kuvitus ja digitaalinen taide, luontokuvaus, muotokuvaus, reportaasikuvaus, hääkuvaus, portfolio.
• Osallistuminen: yksi kuva tai sarja, jossa enintään viisi kuvaa. Osallistumista eri kategorioihin ei ole rajattu. Kuvien latausaika on 1.–15.12.2017.
• Voittajat: Jokaisen sarjan kolme parasta. Pääpalkinnon voittaja valitaan kategorioiden voittajista. Tuomareina seitsemän alan kansainvälistä ammattilaista.