Hannu Hautala

Kirjoittanut 26.10.2017

– Luonto on suuri palapeli. Kun yksi osa puuttuu, ei synny kokonaisuutta, Hannu Hautala sanoo.

Motto on johdattanut Hautalan askelia luonnossa jo kuudenkymmenen vuoden ja yhtä monen kirjan verran. Ja uusia palasia löytyy yhä.

Auringonlasku ei hiljennä joutsenlampea. Kuusamon Koskenkylässä sijaitsevan kuvauskojun edustalla mekastaa puolensataa laulujoutsenta ja niiden taustalla kurkilauma.

Malleista ei siis ole pulaa, mutta Hannu rauhoittelee kuvausintoani.

– Ensimmäisiä ei kannata peljättää. Käännät objektiivia hiljaa, pikkasen alaspäin. Sitten kun tulee kunnon tappelu, voit kuvata ihan vapaasti.

– Tuossa takana on kuuma pari. Kaula vinossa hakoo, kuka lähtis tappeluun. Uhoa tehostetaan viiltävällä trumpettisoolla siivet levällään. Välillä huilataan, sitten taas noustaan rinta pystyssä ylös, ollaan niinku miestä.

Pilviselle taivaalle ilmestyy ensin valkea rantu, vähitellen vielä metsän taakse lipuneen ilta-auringon punaa. Toisen näytöksen esirippu on nyt auki. Kurkijoukko lentää yksi toisensa jälkeen kojun edustan sulaan kahlaamaan ja noukkimaan pohjaan katettua viljaillaista.

– Tämä on poikkeustilanne. Kurjet ovat nyt ihan meidän ruoka-avun varassa, valistaa Hannu.

Yleensä kurjella on Kuusamossa munat pesässä jo vappuna, mutta nyt lähes kaksi viikkoa myöhemmin ei soilla tai pelloilla ole yhtään sulaa pesäpaikkaa. Lähes joka päivä on satanut uutta lunta, mikä lisää niiden tuskaa.

Nyt on hoppu, Hannu hihkuu. Diafilmi vaihtuu nopeasti seuraavaan, kun 200–400 mm:n zoomi poimii ainutlaatuisen näytelmän parhaita paloja. Illan hämärtyessä filmikuvaajan valotusajat venyvät puoleen sekuntiin ISO 400:lla, mikä näyttää vain lisäävän intoa. Lintujen liike näkyy, ovat eläviä, perustelee maestro. Päivän saalis, kuusitoista rullaa, on enemmän kuin koko keväänä tähän asti.

Aamupalan aika Kuusamon Koskenkylän joutsenkojussa kello 5:25. Teetä ja kuitupitoisilla siemenillä ryyditettyä puolukkasurvosta. Kuva: Pekka Punkari.

Voin vain ihailla 76-vuotiaan maestron intoa. Kuin pikkupojalla mutta yli puolen vuosisadan kokemuksella. Ja lisää on luvassa. Osa tämänkin päivän hetkistä päätyy ensi keväänä ilmestyvään suureen Suomen joutsen -kirjaan, jonka Hannu nostaa jo näin ennakkoon tärkeimpien teostensa joukkoon. Laulujoutsen on ollut keskeinen kohde koko uran ajan.

Alussa oli kiikari

Jo alakouluikäisenä Hannu kulki Töysän metsissä tarkkailemassa lintujen elämää sekä rakenteli linnunpönttöjä. Murrosiässä irtosi puolukankeräysrahoilla oma kiikari ja 1950-luvun puolivälissä ensimmäinen kamera. Molemmat aarteet löytyvät nyt Hannu Hautala luontokuvakeskuksen vitriinistä.

Vaatimaton kuvausväline pakotti opettelemaan lintujen lähestymistä. Neuvoja tarjosi oman kokeilun lisäksi Allan Paulinin ja Veikko Korkolaisen vuonna 1957 ilmestynyt Kamerani luonnon kätköillä -kirja. Se tehosi kuin olisi bensaa nuotioon heittänyt, muistelee Hannu.

– Ihan hiirenkorville selailin tuon joulupukin tuoman kirjan ja muistan miettineeni: jospa minäkin tekisin joskus kirjan, muistelee Hannu.

Pitkä putki ilmestyi kameraan vasta armeijan jälkeen. Hämeenlinnan Heliokseen marssi värvättynä panssarivaununkuljettajana toiminut nuorimies, joka latoi pöytään kahdentoista kuukauden palkkansa, 12 000 markkaa. Vastineeksi hän sai Exakta-järjestelmäkameran sekä 400 mm:n Ennalyt-teleobjektiivin.

Sitten puskutraktorin pukille maansiirtoyritykseen, jonka palkka ja verottomat päivärahat riittivät kustantamaan kuvausmatkat taksilla kotiseudulle asti.

Vuonna 1963 kohtalo puuttui kuitenkin peliin, kun Hannun sääriluu murtui Caterpillarin päältä pudotessa. Vakuutuskorvaus vei Helsinkiin ammatinedistämislaitokselle sähkö- ja kaasuhitsauskurssille sekä dieselasentajakurssille. Tämä taas johti kuorma-autoasentajaksi ensin Helsinkiin. Parin vuoden päästä Hannu siirtyi Seinäjoelle avautuneeseen uuteen kuorma-autofirmaan, lähelle syntymäseudun tuttuja retkimaastoja.

Pyhiinvaelluspaikaksi muodostuivat Perhon karut mäntykankaat ja suot, joilla pesi sekä Suomen eteläisin laulujoutsenpari että maakotka.

– Lähdin sinne Seinäjoelta rättärillä joka viikonloppu. Maanantaiaamuna kun piti taas vetää haalarit päälle, pohdin, kuinka tässä näköö taas perjantain ja pääsen mettään. Mulle se oli henki ja elämä.

Retkikaverina toimi usein koululainen nimeltä Jorma Luhta. Tuloksena syntyi vuonna 1968 ensimmäinen oma kirja Erämetsän elämää.

Vuonna 1970 myönnetty valtion puolivuotinen apuraha antoi Hannulle mahdollisuuden kokeilla luontokuvaajan työtä täyspäiväisesti. Auto starttasi heti kohti Lappia. Missä hän hikoili heinäkuun järjestelmäkameran ja Teuvo Suominen elokuvakameran takana kotkanpesän ääreen pystytetyssä telttakojussa.

Retki kokeneen luonnontuntijan kanssa laajensi Hannun näkökulmaa niin ratkaisevasti, että autokorjaamon ovi sulkeutui lopullisesti.

Seuraavana vuonna Hannu muutti tuoreen Irma-vaimon luo Helsinkiin, josta käsin hän teki kuvausreissuja eri puolille Suomea. Päätavoitteena oli Suomen kololinnut ja muut pökkelöpesijät -kirja. Oppia ja kilpailuhaasteita pääkaupungissa tarjosi Kameraseura, mutta varsinaisena korkeakoulunaan Hannu pitää omaa mustavalkokuvien valmistusta.

– Pimiössä joutui jatkuvasti miettimään, miten saisi huonosta negatiivista hyvän vedoksen. Siellä syöpyi mieleen minulle ominainen kuvan sommittelu, joka on vahvuutenani nopeissa kuvaustilanteissa.

Usein pimiökaverina toimi Suomen Luonto -lehden päätoimittaja Teuvo Suominen, jonka kynästä lähtivät myöhemmin myös Hannun Joutsen– ja Kuukkeli-kirjojen tekstit.

Lihaa luiden ympärille

Ensimmäinen ammattivuosikymmen kului pääosin Kololinnut ja muut pökkelinpesijät -kirjan parissa. Yhteispeli toi luonnon palapeliin uusia osia ja Hannu huomasi pian, että pelkät lintukuvat eivät riitä. Ne tarvitsivat kirjoissa ”lihaa ympärilleen”. Kuvia lintujen elinympäristöstä ja olosuhteista ympäri vuoden.

Tavoite mielessään hän lähti vaimonsa Irman kanssa kesällä 1977 katsastelemaan mahdollisia asuinpaikkoja Pohjois-Suomesta. Savukosken ja Sallan katsastuksen kautta katse kohdistui Kuusamoon, josta löytyi lintuharrastajaystävän avulla sopiva kotitalo.

Kuusamossa kaikki tuntui tukevan luontokuvaajan työtä. Siellä kohtaavat eteläinen, pohjoinen ja itäinen lajisto, ja maaperän kalkkiesiintymät ruokkivat kasviharvinaisuuksia.

– Täällä minä löysin valon ja värin. Ruska, ensilumi, kaamoksen sini, huhtikuun jumalaiset yöt ja valoisat kesäyöt. Vuoden pimeimpäänkin aikaan joulukuussa aurinko viipyy horisontin yläpuolella kuvaustovin verran, hehkuttaa maestro.

Koillismaan luonto laajensi biologisen näkemyksen vahvaan visuaalisuuteen. Eläinpotretit laajenivat koko ympäristön kuvaukseksi, ja pääosan saivat usein pohjoisen luonnon jännittävät valo- ja väri-ilmiöt. Sävysinfonia pauhaa kuvissa täydellä kylläisyydellä mutta hiljenee välillä siniseen hetkeen, hentoon vaaleanpunaan tai sumun monotoniaan.

Vahva kokeellisuus astui Hannun kuviin 1990-luvun alussa. Sen näkyvin ilmentymä on Liikettä linnunradalla -kirja, jota Hannu mainostaa sanoilla ”siinä ei ole yhtään terävää kuvaa”.

Rohkean kirjan anti oli liikaa monelle ”terävälle” luontokuvaajalle, mutta sen ilmaisukeinot hiipivät heidänkin kuviinsa vuosien myötä. Nyt niiden voi todeta olevan osa luonnonkuvauksen valtavirtaa.

”Väitöskirjanaan” Oulun yliopistossa filosofian kunniatohtoriksi vuonna 2002 vihitty Hannu pitää Onnenmaa-kirjaansa (2005).

– Siinä on eniten mua itteä.

Muut tekijälle tärkeimmät teokset ovat Kalevalaista luontoa (2009), Kololinnut ja muut pökkelöpesijät (1978), Liikettä linnunradalla (1995) sekä 1984 ilmestynyt Kuukkelinmaa, jonka 33 000 kappaleen tekijänpalkkio mahdollisti keskittymisen luontokuvaajan uraan vailla taloudellista huolta.

– Hankin parhaat mahdolliset laitteet ja kysyin itseltäni, miksei maailman parasta kirjaa voisi tehdä Suomessa, Hannu kertoo.

Siihen asti leipä oli pitänyt repiä pieninä palasina kansainvälisiä kilpailijoilta huonommilla vehkeillä. Ratkaisevan lisäpotkun tavoitteelle toi myös 1987 myönnetty valtion 15-vuotinen taiteilija-apuraha, jonka jälkeen apteekissa työskennellyt puoliso Irma Hautala keskittyi täysipäiväisesti Hannun arkistonhoitoon ja muihin huoltotehtäviin.

Verkosto auttaa

Hannu on ollut suosittu luennoitsija, koska mies ei ole pihdannut kuvaus- ja luontotietojaan.

– Luotan kilpailuun. Kun paljastan omat korttini, joudun ponnistelemaan kovemmin.

Avoimuudesta on kasvanut myös kuvaajaverkosto, joka kertoo Hannulle omista löydöistään ja tarjoaa käyttöön kojujaan, Hannu taas vastaavasti omiaan.

Luontokuvaajiin liitetty erakkous on Hannusta kaukana.

– Pystyn olemaan viikon mettässä, mutta sitten on pakko nähdä ihmisiä.

”Digikuva vaatii perseellään istumista tietokoneen ääressä. Mieluummin istun kannon nokassa ja pohdin uusia näkemyksiä.”

Monet tuntevat hänet mainiona seuramiehenä niin juhlissa kuin kaveriporukoissa. Tärkein paikka on kuitenkin Kuusamon keskustassa sijaitseva koti ja sen keinutuoli.

– Siinä irtoaa suurimmat aatokset.

Ratkaiseva taustavoima on vaimo Irma, joka osallistuu arkiston, talouden ja yhteyksien hoidon lisäksi ideoiden jalostukseen ja repunkantoon kuvausretkillä. Ilman tätä työpanosta olisi Hannun tuotanto jäänyt varmasti niukemmaksi.

Koska tausta on kunnossa, voi työ jatkua edelleen.

– Pitkät automatkat eivät enää houkuttele ja palautumiseen on varattava nyt enemmän aikaa. Ja kojuun kaipaan valopetrolilämmitintä, letkauttaa Hannu.

Kakkostyypin diabetes on syönyt jalkoja ja selkää niin, että maestro uhkaa jo myydä kameransa, mutta ei kuitenkaan lopettaa kirjojen tekoa.

– Ideoita pitää olla, mielikuvitusta. Ja pitää tarttua heti aiheeseen.

Vanhat haavatkin ovat parantuneet. Kun Hannu sijoitti Luontohetkiä-kirjaansa vuonna 1999 viisi manipuloitua kuvaa, ilkkui moni kollega, että Hautalan ura oli siinä!

Myrsky vesilasissa ei tyyntynyt, vaikka Kamera-lehti oli jo vuotta aikaisemmin esitellyt Otavan ammattimiesten tekemien yhdistelmien työvaiheet ja Hannun perustelun toiminnalleen: ”Kun otan valokuvan kohteesta, osoittautuu se lähes aina erilaiseksi kuin kokemukseni hetkestä”. Palasten liittäminen yhteen toimi siis siltana kuviin, jotka olivat jääneet aiemmin pelkiksi muistikuviksi.

– Taiteilija voi maalata myös leveällä pensselillä.

Hannu Hautalan elämäntyön tuloksena on syntynyt kahden miljoonan kuvan arkisto, joka tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden tutkia Suomen luonnossa tapahtuneita muutoksia.

Ja kuvaus jatkuu edelleen diafilmille.

– Digikuva vaatii perseellään istumista tietokoneen ääressä. Siihen minä en huonolla selälläni rupia, painottaa Hannu. – Mieluummin istun kannon nokassa ja pohdin uusia näkemyksiä.

Valinnallaan Hannu antaa digikuvaajille etumatkaa monta herkkyyspykälää. Kun diakuvaajan arsenaali rajoittuu ISO 400:aan, pysäyttäjät digijärkkärillä kuvaavat hetkiä yhtä tasokkaasti ainakin ISO 3200 -lukemilla.

Aina herkkyysero ei tosin ole pelkkä rajoite, sillä liikekokeilut ovat usein saaneet alkunsa juuri siitä. Kun minä olen yhteisillä kuvauskeikoilla jäädyttänyt hämärän hetkiä digirungollani, on maestro keskittynyt jo joutsenlammen koreografioiden pehmeiden liikkeiden jatkuvuuden tavoitteluun.

Jälkikäsittelyssä Hannu luottaa digiammattilaisiin, mutta haluaa olla mukana ”värinmäärittelijänä”. Diarullien parhaat otokset skannataan Hannu Hautala luotokuvakeskuksessa laadukkaiksi paino-originaaleiksi kirjoihin, kalentereihin, julisteisiin ja kortteihin. Usein mestari seuraa tuotteitaan kirjapainoon asti, missä äärirajat haetaan yhdessä painajan kanssa.

Hannun kirjojen yksi tunnusomainen piirre on ollut, että kuvan kirkkaimmat osat saavat jäädä valkoiseksi. Perinteinen paino vaati niihinkin kymmenen prosentin rasteripisteen, mikä verotti kuvan raikkautta. Tärkeä palapelin osa tämäkin, jotta luotoelämykset välittyvät katsojalle aitoina.

Kun Hannu toimi Seinäjoella autonasentajana, hän toteutti pitkäaikaisen haaveensa ja osti Citroen 2 CV:n. Se oli hänen mielestään maailman paras auto maastossa liikkumiseen. Autollaan Hannu saattoi kulkea kätevästi kotiseudun kuvauspaikoilla Pohjanmaalla sekä muualla Suomessa kuvaamassa materiaalia ensimmäiseen Erämetsän elämää -kirjaansa, joka ilmestyi 1968. Kädessä Hämeenlinnan Helioksesta osamaksulla hankittu Excacta Varex -kamera sekä pikatarkennuskahvalla varustettu 400 millinen Ennalyt-teleobjektiivi. Kuva: Ossi Polari, 1969.

Hannun ilmaisun kulmakivet

  • Valo. Kuinka valo muotoilee kohdetta ja taustaa yöttömänä yönä tai taigan talvessa.
  • Väri. Pohjoisen luonnon paletti tarjoaa uskomattoman sävymaailman.
  • Liike. Välillä liikettä ruudun täydeltä, välillä jonkin yksityiskohdan esille tuomista.
  • Jännite. Yllättävät sommitteluratkaisut ja rajaukset lisäävät kuvan mielenkiintoa.
  • Huumori. Luonto ja sen kuvaus ei ole aina vakava asia.
  • Oma näkökulma. ”Kiikkustuolissa syntynyt” idea on takataskussa usein jo keikalle lähtiessä.

Hannun jäljet

1941 Hannu Juhana Hautala syntyi Etelä-Pohjanmaan Töysässä 12.5.

1950-luvun puoliväli: Oma kamera puolukan poiminnalla tienatuilla rahoilla. Lintukuvaus kiinnosti, joten erilaisten piilokojujen rakentaminen tuli tutuksi jo nuorena.

1958 Ensimmäisen lehtijuttu Vaasa-lehteen: Lintulautojen iloisia asukkaita.

1959 Pyhärannan kotipuutarhakouluun.

1960 Armeijaan Hämeen jääkäripataljoonarykmenttiin, jossa suoritti aliupseerikoulun jälkeen panssarivaununasentajakurssin. Värväytyi vuodeksi panssarivaununkuljettajaksi, mikä mahdollisti hankkimaan kunnollista kuvauskalustoa.

1961 Osti Hämeenlinnan Helioksesta osamaksulla Excacta Varex -kameran ja siihen Ennalyt 400 mm -teleobjektiivin, jolla otti ensimmäiset todelliset lintukuvat.

1962 Puskutraktorin kuljettajaksi maansiirtoyritykseen. Kunnon palkka ja verottomat päivärahat riittivät kustantamaan kuvausmatkat kotiseudulle asti.

1963 Putosi Caterpillarin päältä ja mursi sääriluunsa.

1964 Sai työpaikan autonasentajana Seinäjoelle avatussa kuorma-autokorjaamossa.

1964 Osti Citroen 2 CV:n, eli rättärin. Kulki Seinäjoelta kotiseudun tutuilla kuvauspaikoilla Pohjanmaalla ja muualla Suomessa ja ajoi loppuun neljä rätticitikkaa.

1968 Ensimmäinen oma kirja Erämetsän elämää.

1970 Valtion puolivuotinen taiteilija-apuraha. Ryhtyi vappuna 1970 kokopäivätoimiseksi luontovalokuvaajaksi.

1971 Avioliittoon Irman kanssa.

1971 Muutti Helsinkiin, josta käsin teki paljon kuvausreissuja eri puolille Suomea.

Kololinnut ja muut pökkelöpesijät -kirjan (ilm. 1977) kuvausta sekä lehtijuttujen tekemistä useisiin eri lehtiin.

Mustavalkoisten kuvien valmistusta Helsingin Vuosaaren kellaritilassa. Työtilan nukkumapatja mahdollisti ympärivuorokautisen työn.

1973 Parittelevat kotkat -kuva valittiin Vuoden lehtikuvaksi.

1978 Valtion tiedonjulkistamispalkinto Kololinnut ja muut pökkelöpesijät -kirjasta.

1979 Muutto Kuusamoon, kun löysi sopivan talon keskustan kupeesta Torangista.

1984 Kuukkelin maa -kirja valittiin vuoden luontokirjaksi Suomessa. Kirjaa painettiin huikeat 33 000 kappaletta, mikä loi Hannulle taloudellisen ja taiteellisen itsenäisyyden.

1987 Valtion 15-vuotinen taiteilija-apuraha. Irma Hautala alkoi hoitaa täyspäiväisesti Hannun kuva-arkistoa, kuvien välitystä ja pääsi vapaammin mukaan myös retkille.

1988 Kuvateos Joutsen yhdessä Teuvo Suomisen (teksti) ja Hannun pitkäaikaisen ”hovitaittajan” Markku Tantun kanssa.

1990–1994 Taigametsän talvi (1990), Kesäyö (1992) ja Villi vesi (1994) muodostivat trilogian, joissa Hannu toteutti tapaansa kuvata luonnon ilmiöitä eri vuodenaikoina.

1991 Useita tunnustuksia, kuten Suomen luonnonvalokuvaajat ry:n kunniajäsenyys ja Oulun läänin taidetoimikunnan taidepalkinto.

1992 Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan ritarimerkki.

1992 Tiedekeskuksen Heurekassa toteutettu suurkuva- ja multivisio-ohjelma, Oodi Kuusamolle, antoi Hannulle mahdollisuuden kokeilla superlaajakulmatekniikkaa luonnonkuvauksessa.

1995 Liikettä linnunradalla -teos, jossa ei ole yhtään tarkkaa kuvaa.

2002 Nimitettiin Oulun yliopistossa filosofian kunniatohtoriksi.

2003 Sarjavoitto BBC:n Wildlife Photographer of the Year -kilpailuissa.

2004 Valtion ylimääräinen taiteilijaeläke.

2005 Onnen maa -kirja on ylitys Hannun kuvauspaikoille Kuusamossa ja sen lähiseudulla.

2007 Hannun jäljet -luontokuvakeskus avataan Kuusamossa.

2009 Kalevalan luonto -kirja vie katsojan muinaiseen luontoon, joka löytyy Kuusamosta edelleen.

2012 Hannu Hautalan Luontokuvausopas tarjoaa parhaat vinkit sekä kohteiden lähestymiseen että kuvaustekniikan hallintaan haastavissa olosuhteissa.

2012 Tiedonjulkistamisen Elämäntyöpalkinto luonnonvalokuvauksen alalla tehdystä merkittävästä tiedonjulkistamistyöstä kuvaajana, kirjailijana ja opettajana.

2014 Suomen Leijonan ritarikunnan kunniamerkki, Pro Finlandia -mitali.

2016 Palokärki- ja Kotkakirjat, joissa Hannu kertoo kuvauskokemuksistaan kahden pitkäaikaisen kohteensa kanssa. The Masters of Nature Photography, volyme two -kirja nosti Hannun maailman luontokuvaajalegendojen joukkoon.

2017 Työ jatkuu kuvauksen, kirjojen ja näyttelyiden muodossa.

Kuka

Hannu Hautala
76-vuotias luontokuvaaja ja –kuvakirjojen tekijä. Asuu Kuusamossa. Lukuisia palkintoja, mm. valtion tiedonjulkistamispalkinto 1978. Filosofian kunniatohtori 2002. Kuva: Pekka Punkari.