Pentti Sammallahden tuotanto kuuluu mustavalkoisen valokuvan klassikoihin.  Opettajana hän on jakanut osaamistaan parillekin valokuvaajien sukupolvelle.  Inspiraatio uusien kuvien saalistamiseen sykkii yhä vahvana.

Tuntuu hämmentävältä, että yli 50 vuotta sitten ostettu kamera on yhä jatkuvassa käytössä. Kun Pentti Sammallahti (s. 1950) osti Rolleiflexinsä 60-luvun alussa, klassikon suurimmat menestysvuodet alkoivat olla jo takana. Franke & Heidecken valmistama huippulaatuinen kamera maksoi nimittäin moninkertaisesti enemmän kuin sen tekniikkaa kopioineet japanilaiset. Markkoja piti sijoittaa hyvinkin tavallisen ihmisen kuukausipalkan verran tai jopa enemmän. Se oli jopa viisinkertainen summa japsiversioon nähden. Kaksisilmäiset peilikamerat ylipäätään menettivät asemansa 60-luvun mittaan, kun kuvaajat alkoivat suosia käteviä kinokameroita. Rullafilmikameroissakin yksisilmäinen eli peilitekniikka oli monen mielestä kätevämpi. Rolleiflex oli silti edelleen ammattipiireissäkin suosittu kuvanlaatunsa ansiosta.

– Rollikka toimii yhä aivan yhtä hyvin kuin silloinkin. Pientä huoltoa ja öljyämistä se vaatii silloin tällöin, mutta ei muuta. Sillä olen kuvannut suurimman osan tuotannostani ja se on edelleen tärkein kamerani, Pentti Sammallahti kertoo. 

Ehkä aivan näin pitkälle menevänä sijoituksena ei nuori Sammallahti ostostaan pitänyt, vaikka olikin jo päättänyt ryhtyä valokuvaajaksi. Uravalinta oli syntynyt kypsässä yhdeksän vuoden iässä, kun hän oli käynyt katsomassa Family of Man (Ihmisen suku) –näyttelyn Taidehallissa 1959. Ja isän neuvojen lisäksi uteliaalle klopille lisää oppia oli tarjolla tietenkin Kameraseurassa, johon liittyminen pari vuotta myöhemmin oli tärkeä askel. Siitä kolmen vuoden päästä kuvia oli esillä ensi kertaa näyttelyssä. Voi vain ihmetellä 14-vuotiaan silmää ja teknistä kypsyyttä jo näissä varhaisissa kuvissa. 

Harjaantumista valokuvalliseen ajatteluun – tai ehkä on joku salaperäinen fotarigeeni – oli tosin tullut jo isoäidin tekemisistä. Hildur Larssonilla oli valokuvausliike ensin Kemissä ja sitten Rovaniemellä 1900-luvun alkupuolella. Perinteisen kuvaamotoiminnan lisäksi hän otti myös uutiskuvia oululaiseen sanomalehteen. Hildur meni 33-vuotiaana naimisiin Elis Sammallahden kanssa, jolloin kuvaaminen harmillisesti loppui. Heidän kolmesta lapsestaan Larsille syntyi viisi tenavaa, joista Pekka on saamen kielen professori – ja Pentti siis isoäitinsä jäljillä.

Puita, lintuja ja koiria

– Tuolloin 60-luvulla valokuvataide kukoisti nimenomaan Kameraseurassa. Muualla ei ollut juuri edes opetusta, eikä valokuvaa pidetty taiteena. 

Samaan aikaan seurassa vaikuttivat muiden muassa Jussi Aalto (s. 1945), Keijo Kansonen (s.1952) ja Lauri Nevanlinna (s. .) Nuorten kerholaisena Pentti perehtyi pimiötekniikkaan ja imi tietenkin vaikutteita toisten kuvaajien tekemisistä.

Suoranaisia esikuvia siltä ajalta tai myöhemmältäkään Sammallahti ei halua lähteä erityisesti nimeämään, mutta yksi nimi nousee kuitenkin esille: Paul Strand. Hänen kaupunkikuvissaan sommittelulla on keskeinen sija, ne ovat harkittuja ja poikkeavat sillä tavalla nopearytmisemmästä katujen kuvaamisesta. Ihminen löytyy niistä joko miljöön osana tai suoraan lähestyttynä. Strand vaihtoi piktorialistisesta tyylistä puhtaaseen valokuvaan, ympäristön tarkkaan taltiointiin. Arkea on kuvissa runsaasti. Sammallahden kuviin yhteys löytyy myös pelkistämisestä, kuvien graafisesta olemuksesta ja vedosten äärimmäisen huolellisesta harmaasävyjen hallinnasta. Humaanisuus, ihmisten arvostus on molemmilla niin ikään tärkeä periaate. Sammallahdella on sen lisäksi usein myös huumori yhtenä elementtinä

– Aiheeni ovat oikeastaan yksinkertaisia. Olen kiinnostunut luonnosta, mutta en ole luontokuvaaja. Puut, linnut ja koirat ovat aina olleet tärkeitä, sekä tietysti ihmiset. 

Löytyy myös hiukan yllättävä tyylillinen inspiraatio: hollantilainen 1600-luvun maalaustaide ja nimenomaan maisemat. Niissä taiturimainen siveltimen käyttö on istuttanut maisemaan lukuisia yksityiskohtia, ihmisiä, luonnonmuotoja ja ties mitä. Ajan mestareista yksi suurimmista on tietysti Rembrandt, jonka etsaus Kolme puuta on ollut Sammallahdelle erityisen tärkeä. Kun tytär asuu nykyisin Haagissa, Sammallahti on iloinen päästessään siellä käydessään aina kiertämään museoissa vanhan maalaustaiteen parissa. Myös runous, etenkin Aaro Hellaakoski, on tärkeää.

– Kuvissani on harvoin vain yhtä pääaihetta, vaan miljöö kokonaisuudessaan on kohteena hollantilaismaalareitten tapaan. Joskus maiseman kaikilla yksityiskohdilla on merkityksensä, toisinaan vaikka sumussa esille nousee harvempia asioita. Kuvatessa myös aukko, syvyysterävyys, vaihtelee sen mukaan.

Opetustöitä ja omia kuvauksia

Nuori ylioppilas sai työpaikan Kameraseuran entisen puheenjohtajan Matti A. Pitkäsen (1930-1997) valokuvalaboratoriosta. Se oli uuden tekniikan suhteen alan kärkeä, ja Pitkänen itse paitsi menestyvä mainoskuvaaja myös monipuolinen alan vaikuttaja. Sammallahden tavoin muutamat muutkin kuvaajat hankkivat huipputason laboratorio-osaamisen siellä, kun alalla ei ollut tarjolla vielä koulutustakaan. 

Sammallahden taidehistorian opinnot vaihtuivat sujuvasti valokuvan opetustyöhön Lahden taidekoulussa ja Taideteollisessa korkeakoulussa. Hauska yksityiskohta on se, että aluksi opetus keskittyi juuri värikuvaan. Sen taitajia oli edelleen vähän ja prosessi niiden tekemisessä vaativa. 

Parikin sukupolvea suomalaisia valokuvaajia on hankkinut oppiaan Sammallahden kaitsemana. Moni oppilaista on pitänyt tätä panosta korvaamattomana meikäläiselle valokuvataiteelle. 

Lähes parin vuosikymmenen opetusrupeaman jälkeen Sammallahti jäi pois apulaisprofessorin hommistaan ja ryhtyi vapaaksi taiteilijaksi. Turvana oli poikkeuksellinen 15 vuoden apuraha. Aikaa matkusteluun ja kuvaamiseen oli vihdoin niin paljon kuin halusi. 

– En ole koskaan kuvannut minkään teeman varassa, vaan sen mukaan mitä eteen tulee. Se tarkoittaa kuljeskelua, kävelyä, odottelua, kärsivällisyyttä. Palaamista yhä uudelleen samoihin paikkoihin. Ja tietysti tuurilla on suuri merkitys myös!

Kuvia on kertynyt kotimaan lisäksi Virosta, Isosta-Britanniasta, Islannista, Unkarista, Ranskasta, Italiasta, Yhdysvalloista, Alankomaista, Venäjältä, Bulgariasta, Japanista, Romaniasta, Vietnamista, Turkista, Nepalista, Georgiasta, Marokosta, Kreikasta, Irakista, Intiasta ja Portugalista – siis yli 20 maasta. Tyypillistä on kuitenkin se, että kuvissa ei ole nimetty paikkaa, eikä maa ole välttämättä edes tunnistettavissa. Toisinaan pukeutumisesta tai jostain kadun yksityiskohdasta voi päätellä vuosikymmenen, mutta sekään ei ole helppoa. Kuvissa vallitsee siis erikoinen ajattomuuden ja yleistettävyyden kiteytynyt henki. Sammallahti pitää kuitenkin itse tärkeänä myös ajallista merkitystä, historian tallentamista näkymien ja kulttuurien suhteen.

– Esimerkiksi kuvaamistani puista lähes kaikki ovat kadonneet Helsingistä. Maisemat ovat kaikkialla muuttuneet. En ole kuitenkaan mikään Helsinki-kuvaaja, vaan kuvat ovat syntyneet ihan vaan kävelyjen aikana ilman kaupunkikuvaamisen taka-ajatusta.

Eräs jo klassikoksi muodostunut kuva on katkenneella oksalla tasapainottelevista variksista. Linnut – ja juuri älykkäät varikset – ovat yksi Sammallahden suosikkiaiheista. Hän kertoo oppineensa olemaan häiritsemättä niitä ja pikemminkin odottelemaan. Toisaalta eläinten houkuttelussakin on omat niksinsä. Puu sijaitsi Helsingin taidemuseon Meilahden rakennuksen vieressä, ja se pääsi Sammallahden kuviin useita kertoja museovisiittien yhteydessä. Oksa sai olla paikoillaan useamman vuoden. Kerran sitten kaikki osui juuri sopivasti kohdalleen: filmillä oli rakastettu klassikko. Myöhemmin puu on kaadettu ja museorakennuskin kiinni. 

Pimiötaikuri

Sammallahden kohdalla ei voi kylliksi korostaa taidon ja käsityöläisyyden merkitystä kuvien vedostamisessa. Hänen ystävänsä Timo Viljakainen (katso Kamera-lehti X) kuvaili Sammallahtea taikuriksi, jonka veroista vedostusosaajaa ei löydy toista. 

Hopeagelatiinivedosten harmaat ovatkin aina tarkasti kohdallaan, ja niiden sävyjä riittää. Filmikuvaamisessa periaatteet valotusten suhteen poikkeavat digistä siinä mielessä, että filmillä tummat sävyt ovat ratkaisevia. Digissä puolestaan on varottava valkoisen puhki valottumista. Onnistunut valotus on tietenkin aina hyvän kuvan perusta, mutta sävyjä voi myöhemmin muokata, paitsi tukkoon valottuneita. Pimiössä aikaa työstämiseen menee enemmän kuin tietokoneen ääressä, mutta toisaalta monen mielestä myös jälki on parempi, luonnollisempi. Ja jos nimenomaan viihtyy pimiössä Sammallahden lailla, yhdistelmä tuottaa ainutlaatuisen upeaa jälkeä. 

Ansel Adamsin yhdeksän harmaan asteikossa, jossa on lisäksi ääripäinä puhtaat valkoinen ja musta, kuvan valotuksen oppii määrittämään harmaan sävyjen kautta. Digikameran automatiikka etsii valotusta, joka sijoittaisi mahdollisimman hyvin kuvan osa-alueet harmaan keskimmäiseen kohtaan (Zone V). Käsin valottaessa kuvaajan täytyy osata tunnistaa kuvasta eri harmaasävyt ja päättää, minkä mukaan haluaa valottaa. Musta voi olla harkittu tehokeino, mutta vedoksessa muutkin sävyt täytyy saada kohdalleen. Tietotekniikka tunnistaa periaatteessa 256 harmaan eri sävyä, mutta ihmisen silmä toimii toisin.

– Pieniin vedoksiin harmaiden tasapaino on tietenkin helpompi saada. Tavoittelemani tulos vaatii silti usein pitkän prosessin ja monta valotusta. 

Sammallahti ei kuitenkaan tunnustaudu miksikään mustavalkoiseksi digiänkyräksi. Värikuviakin on tullut tehtyä pari sarjaa ja digipokkari kulkee myös mukana. Kuvista on tietenkin myös digitaaliset tiedostot, ja niistä on tehty myös tulostevedoksia (myynnissä näyttelyn yhteydessä). Niidenkin tekemisessä Sammallahti on kuitenkin poikkeuksellisen tarkka. Hän uskoo laadukkailla musteilla ja papereilla niiden myös säilyvän perinteisempien menetelmien tapaan. Kyllä hopeagelatiinivedoksen vielä erottaa tulosteesta mutta tarkkaan pitää katsoa. 

Valokuvataiteilijaksi Sammallahti toimii yhdessä suhteessa eri tavalla kuin useimmat: hän ei määrittele kuvilleen maksimimäärää eli niin sanottuna editiota. Toisaalta vedosten hinnat ovat sen verran alhaisia, siis muutamia satasia, että hankintakynnys on matala. Hänestä on ajatuksenakin mukavampi, että kuvat ilahduttavat useampia kuin harvoja paksun lompakon omistajia. 

Valokuvataiteen museon K1 -näyttelytila kauppakeskus Kämpissä esittelee Sammallahden tuotantoa uran alkutaipaleelta aivan viime vuosiin, eli 1964 – 2022. Uusia kuvia hänen Rolleiflexinsä ja toisinaan muutkin laitteet nakuttavat yhä ahkerasti. Hän tosin valittelee tahdin hidastuneen, reaktiot ja kädetkään eivät ole entisen vikkeliä, näkökään ei aivan yhtä tarkka. Mutta näyttely todistaa uusia klassikoita syntyvän koko ajan. 

– Mustavalkoisessa harmaan sävyineen on minulle kaikki tarpeellinen, Sammallahti pelkistää.

Kuutamo metsässä

Alla unisen oksiston
valoa kummallista on,
metsän sisällä taikatie,
ei mistään tule, ei mihinkään vie.
Varjoni karkasi. Vailla oon
ruumista. Liuonnut kuutamoon.
Askel jää ilmaan irralleen.
Käteni koskee tyhjyyteen. 

Aaro Hellaakoski