Syyskuussa 1961 pääsin täysin yllättäen valokuvaajaoppilaaksi Matti A. Pitkäsen mainoskuvaamoon. Matti ilmoitti heti alkajaisiksi, että oppisopimuksen mukaan minun tulee ensi tilassa liittyä Kameraseuraan ja osallistua aktiivisesti seuran kokouksiin ja kilpailuihin. Sepä hyvä, en moisesta seurasta ollut koskaan kuullutkaan.

Olin kyllä opetellut filmien kehittämistä ja kuvien suurentamista äitini serkun keittiössä Toisella linjalla ja ottanut muutamia kuvia naapurin tytöstä ja lentokoneista. Pääasiassa olin kuitenkin harrastanut kuvaamataiteita piirtelemällä ja elokuvia katselemalla. Vai ovatko elokuvat kuvaamataidetta?

Kameraseuran toimisto sijaitsi siihen aikaan Fabianinkadulla ja myöhemmin monessa eri osoitteessa kaupungin keskustassa. Omissa tiloissa pidettiin pienemmät kokoukset, mutta kuukausikokouksiin osallistui väkeä niin runsaasti, että ne oli pakko pitää esimerkiksi Kauppakorkeakoulun suuressa luentosalissa, Elannon kerhohuoneessa Aleksilla ja Säätytalolla.

Kokoukset olivat nykyaikaan verrattuna muodollisia. Etenkin vanhemmat jäsenet esiintyivät pikkutakissa ja valkeassa solmiopaidassa. Tärkeitä olivat myös tittelit. Beatles-tukkaa, farkkuja ja flanellipaitaa alkoi vilahdella vasta pari vuotta myöhemmin.

Keskustelu kokouksissa ja kuva-arvosteluissa, etenkin niin sanotuissa pöytäkilpailuissa, oli vilkasta ja jopa kiihkeää. Tunnelmaa tiivisti myös paksu sininen tupakansavu, sillä tupakointikieltoja ei tunnettu. Etenkin piipputupakkaa kului runsaasti, sillä piipunpolttoa pidettiin yleisesti fiksun miehen merkkinä – polttihan meteorologikin piippua ennustaessaan säätä televisiossa.

Seurasaaren ravintolassa pidetyssä kokouksessa osui samaan pöytään useampi piipunpolttaja, ja sattumalta jokaisella oli kaulassaan pitkällä telellä varustettu kinarikamera. Yleensä vaitelias Pauli Oulasvirta silmäili seuruetta ja tokaisi: ”Pitkät piiput, pitkät putket.”

Oulasvirran lisäksi seuran vakiokalustoon kuului monia persoonallisia tyyppejä.

Hilja ja Eero Raviniemeä kutsuttiin kameraseuralaisten äidiksi ja isäksi. Hilja, eli Hilu, oli iloinen ja huolehtivainen, intohimoinen lapsi- sekä kissakuvaaja. Lapseton pari teki runsaasti ulkomaanmatkoja, ja Hilun tuomisina oli aina tukku kuvia paikallisista kissoista.

Eero oli koulutukseltaan kemisti ja saattoi pitää pitkiä esitelmiä valokuvauskemikaaleista. Minulta ne menivät yli hilseen. En koskaan käyttänyt keskeytettä, sillä vesi toimi ihan hyvin.

P.K. Jaskari oli kuivan huumorin mestari. Kun Kameraseurojen liiton kesäkurssilla oli lounaan jälkeinen jaloittelutauko, vastaamme juoksi kaveri. Hän ilmoitti kiihtyneenä, että kumpareen takana on ojaan ajanut Saab. Päätimme kimpassa mennä tarkastamaan tilanteen ja ryntäsimme juoksuun. Paitsi P.K., joka ilmoitti ykskantaan: ”Minä en koskaan juokse. Menee autokoriteetti.”

Eräs Jaskarin klassikkomurjaisu kuultiin Kauppakorkeakoululla, jossa hän arvosteli seinälle ripustettuja kilpailukuvia. Erään suuren kuvan edessä hän hiljeni ja lausui sitten narisevalla äänellään: ”Tästä kuvasta en osaa sanoa muuta kuin että se on suuri kuva.”

Entä oliko ennen kaikki paremmin vai huonommin kuin nyt? En todellakaan osaa vastata. Mutta sen tiedän, että ennen oli erilaista kuin nyt. Ja ihmeen hyvin Kameraseura on pärjäillyt aikojen saatossa.

Nostalgia on ihanaa rypemistä menneisyydessä.