Ikänsä maaseutumiljöön keskellä asuneena kevään herääminen on ollut konkreettista ja kiintoisaa seurattavaa vuodesta toiseen. Ja koska vuodet eivät ole veljeksiä, tuo vuodenaika on aina ainutlaatuinen voimanäytelmä.

Astelen yöpakkasen kohmettamaa metsäpolkua. Haluan olla rikkomatta äänetöntä herkkää varhaisaamun tunnelmaa välttäen astumasta lumeen, sillä anturan alla rasahtava ääni kiirii kauas. Polku polveilee pahimpia kosteikkoja karttaen läpi synkän kuusikon, nousee ylös kalliolle valoisaan männikköön ja taittuu lopulta miehenkorkuiseen tuuheaan taimikkoon.Tuoreet kauriin jätökset paljastavat, että metsässä on vastikään ollut muutakin liikennettä. Polku päättyy avaralle niittyaukealle, jonka yllä hento aamu-usva sakenee.

Jatkan matkaani metsänreunassa kasvavan ryteikön suojassa. Kääntelen oksia pois kasvojeni edestä ja löydän taas kerran tuon tutun, vanhan tervaskannon. Se seisoo siinä edelleen uhmakkaasti muistuttamassa muinoin paikalla kasvaneesta ikihongikosta. Istahdan kannolle. Jään toviksi istumaan kaikki aistit avoimina ja hivelen silmilläni aamuauringon kultaamaa pehmeää sumumaisemaa.

Yli metsänreunan kivunneen auringon säteet taittuvat sumussa, joka alkaa hiljalleen haihtua. Sää on lähes tyyni. Vain muutama talven yli pystyssä sinnitellyt kuiva heinänkorsi heilahtaa vienon tuulenvireen alla kuin tervehtiäkseen tulijaa. Ilmassa tuoksuu yhtä aikaa pakkasen kirpeys sekä jokakeväinen maatuvien lehtien ja ruohojen imelä tuoksu. Luonto heräilee talvilevostaan – mietin, että jo on aikakin. Auringon lämpö tuntuu kasvoissa.

Hetken kuluttua huomaan istahtaneeni näköalapaikalle. Peltoaukean keskeltä, hälvenevän sumun seasta erottuu villi mutta äänetön meno – kuin vanhaa mykkäfilmiä katselisi. Näytelmä elää. Se liikkuu oikealle, vasemmalle, lähestyy ja loittonee. Näyttelijät, kulissit ja käsikirjoituksen tarjoaa keväinen luonto. Saan seurata puolen tusinaa rusakkoa, jotka kaikki ovat keväästä hullaantuneita. Ne nousevat takajaloilleen ja ikään kuin tanssivat keskenään. Pitkäkorvaisten kisailu saa nauramaan lähes ääneen. Tanssi on kuitenkin aitoa rusakkoelämää, mikä aikanaan johtaa pienten karvapallojen syntymään.

Jostain etäältä olen kuulevinani teeren pulinaa, mutta kun oikein höristelen korviani, kuulen vain kaukaisen palokärjen vinkaisun. Toisaalla käpytikat rummuttavat reviirejään. Odottavat kai naarastikkaa vierelleen, jotta pesintä voisi alkaa.

Käännyn kohti kotia ja jatkan kulkuani pitkin aurinkoista metsän reunaa, josta lumi on jo kokonaan sulanut. Sinivuokot ovat jo nupullaan. Seuraavaksi tulee valkovuokkojen vuoro peittää lähitienoo valkoiseen mattoonsa.

Mustarastaan huilu soi. Onkohan se yksi niistä, jotka koko talven kävivät eloonjäämiskamppailuaan lintulautamme tarjonnan varassa? Jos niin on, se selvisi voittajana ja pääsee kohta siirtymään kuivamuonasta takaisin makoisten matojen makuun.

Kotipihalla muutama tintti kailottaa titityytä kovaa ja korkealta pihapiirin pönttöjen ympärillä. Lähteekin pienestä linnusta voimakas ääni! Lintulaudalla tintit kilpailevat jyvistä ja ärhentelevät lajitovereilleen. Maassa lintulaudan alla peipposet etsivät syötävää. Niiden konsertti on herättänyt meidät jo muutamana aamuna, joten kesää kohti mennään. Puoli kuuta peipposesta, mutta västäräkkiä ei vielä ole näkynyt.