Kolumni – Erään blogin anatomia

Kirjoittanut 30.6.2022

Kesällä 2006 ostin uuden puhelimen. Tässä Sony Ericssonissa oli paitsi huikeat 32 Mt keskusmuistia myös 2 megapikselin kamera (ja sen akku kesti lataamatta viikon, naureskelijoille tiedoksi).

Hetken räplättyäni löysin siitä napin, jolla pystyi lähettämään kuvan yhdellä painalluksella blogiin. Uusi maailma aukesi.

Nähkääs, valokuvaaja ottaa kuvia koko ajan, oli tällä kameraa kädessä tai ei. Jossain vaiheessa tätä työtä silmä vain ryhtyy rekisteröimään valoja ja rajaamaan todellisuutta kaupassa, hiekkalaatikolla ja hississä.

Paras tapa hiljentää tämä sisäinen peikko on tietysti ottaa häiritsevä kuva pois kuljeksimasta. 80-luvulla kannoin kaikkialle mukanani täyttä kahden rungon järjestelmäkittiä, ihan vaan siltä varalta että jotain pitäisi kuvata. Joitain asiallisia kuvia sainkin – ja pitkäaikaisen selkävaivan.

Miksi blogi? Koska valokuvanäyttely on varsin jähmeä ilmaisumuoto: apurahoja ja aiesopimuksia aletaan haalia vuosia ennen näyttelyä ja galleriatkin Suomessa ovat varattuja vuoden–pari eteenpäin. Toinen syy on positiointi: taiteilijaprofiili kuulemma kärsii jos tekee muotokieleltään erilaisia juttuja; kyse lienee viime kädessä galleristien myyntijuonista mutta joka tapauksessa…
Mutta nyt minulla oli aina mukanani asiallinen kamera, mahdollisuus julkaista yhden napin painalluksella jokainen oivallukseni heti teille kaikille. Täältä tullaan elämä!!

Korskeasti päätin olla määrittelemättä sarjaa millään tavalla: en antanut sille nimeä, saati sitoutunut mihinkään ”kuva päivässä”-rajoituksiin. Kama vain verkkoon niin nopeasti kuin mahdollista, ettei yhtään tee mieli alkaa rajaamaan tai miettimään.

Miltä tämä nyt näyttää, hetkinen, kohta 16 vuoden jälkeen?

Elokuussa 2006 julkaisin ensimmäiset 19 kuvaa ja ne näyttävät vielä hakeneen muotoaan eli kaikki ovat kyllä aika kökköjä. Syyskuun setti on kestänyt aikaa vähän paremmin, tuttuja teemoja alkaa esiintymään.

Rimpuilin alkuun formaalisuutta vastaan oikein tosissani: pidin kerran jopa kuukauden loman postaamisesta, ettei siitä tulisi rutiinia. Kaikki noin kolmekymmentä blogin seuraajaa katosi. Yhden kuukauden postasin pelkkiä pystykuvia, etten vain pääsisi jähmettymään.

Sosiaaliseen mediaan liittymisen myötä tuli tarve keksiä sarjalle nimi, koska jotkut olivat hämmentyneitä yksittäisistä toisiinsa liittymättömistä kuvista. Kerran illallisella puhuttiin Jules Vernestä ja siitä, ettei Otto Lidenbrock ranskaksi matkannut maan keskipisteeseen vaan maan keskipisteessä. Koska kaikki olemme viime kädessä oman maailmamme keskipisteitä, tuli sarjalleni nimeksi Le Voyage au Centre de la Terre, josta on riittänyt hupia ainakin Facebookin käännösalgoritmeille.

Puhelimet ovat vaihtuneet ja yhteysohjelmat muuttuneet. Instagram vaati aikoinaan neliön muotoisia kuvia, siksi piti löytää välipalikka joka teki kuviin mustat reunat. Pixelpipellä pystyi julkaisemaan useammalle alustalle samaan aikaan. Muistaako joku Tumblria? Sarja ilmestyy yhä sielläkin.

Nykyään kuvaan suoraan Lightroomin appiin, jossa pikaisesti käsittelen kuvia ennen tallentamista kameran rullaan eli se siitä spontaaniudesta.

Kuvan julkaisen Instagramissa, josta se automaattisesti välittyy Facebookiin ja Twitteriin. Facebookissa käyn siivoamassa hashtag-rimssun pois ja julkaisen ehkä Linkedinissä, kun kerran ollaan julkaisukengät jalassa. Sydämiä ja peukkuja tulee eri alustoilta 100-200, millä ei vielä sponsorisopimuksia saada. Hyvä niin, koska kyseessä on kuitenkin eräänlainen julkinen päiväkirja.

Kymmenisen vuotta olen julkaissut perjantaikuvan myös verkkolehti AKKUssa. Perheen kissan tulon myötä alkoi jokalauantainen kissakuvasarja Caturday, jolla on ihan oma fanikuntansa ja jonka kuvia on ollut joissain näyttelyissäkin.

Eikös internet ole juuri kissakuvia varten luotu?

Kirjoittaja on valokuvaaja, jonka silmä ei lepää.