Tämän elokuvan olette varmasti nähneet jo satoja kertoja: kyynistynyt, kulunut ja kaiken kokenut ANTISANKARI on jo luovuttanut. Erakko juo ihan liikaa, vetää piriä ja hahmottelee testamenttiaan, kun ovikello soi ja NUORI KAUNIS TYTTÖ pyytää Sille Viimeiselle Keikalle.

Tätä elokuvaa ette vielä ole nähneet: W. Eugene SMITH matkustaa AILEENin kanssa Japaniin kuvaamaan paitsi itsensä myös itsensä Life-lehden viimeistä kunnon repparia. Näkemättömyytenne johtuu päätähti-tuottaja Johnny Deppin avioerosta, jonka repostelua julkisuudessa tekijät pitävät syynä sille, ettei elokuvaa nähdä tämänkään kuun ensi-illoissa.

Minamata pohjaa W. Eugene Smithin samannimiseen kuvasarjaan, jonka aloittamisesta on tasan 50 vuotta. Minamata on kaupunki Lounais-Japanissa. Sikäläinen kemikaalitehdas oli tunkenut merenlahden täyteen elohopeaa, joka kalojen kautta päätyi ihmisiin aiheuttaen epämuodostumia ja tuhansia kuolemia. Tehdas syytti ”tanssivan kissan taudista” alkuun myrkyllisiä kaloja.

Elokuvan alkaessa kriisiä on podettu jo 15 vuotta. SMITHin houkuttelee paikalle japaninamerikkalainen AILEEN. Matkalla sattuu vaikka mitä: laboratorion palo ja SMITHin pahoinpitely ynnä paljon kokoustamista, kännäämistä (ensimmäisen vartin aikana noin neljä viskipulloa) ja kuolemattomien aforismien laukomista.

Lopussa prinsessa saa kuninkaan, SMITH klassikkokuvansa Aikiko kylvyssä, Life mahtirepparin, joka palauttaa uskon kuvajournalismiin ja minamatalaisetkin korvauksensa – kaikki tanakan Ryuichi Sakamoto -soundtrackin pauhussa.

Tai näin ainakin meille esittää tämä auteur (/əʊˈtə)-fiktio. Totuus on Hollywood-sankarielokuvaformaattia ihmeellisempi: Aileen ja Gene olivat jo naimisissa mennessään Minamataan, Lifen yhdentoista kuvan sarjaa kuvattiin parin viikon sijaan yhdeksän kuukautta ja Aikikonkin oikea nimi oli Tomoko. Kuvasarjan arvostuksesta Lifessa kertonee se, että kyseisen numeron kannessa oli povikuningatar Racquel Welch. Pahikset eivät polttaneet Smithin laboratoriota ja viskiäkin meni oikeasti vain pullo päivässä.

Tarinan varsinainen sankari on kuitenkin Aileen Mioko Smith. Amerikanjapanilainen opiskelija tuli Smithille kopistiksi ja yhdessä nämä kuulivat Minamatasta. Kaksikymppinen Aileen päätyi 51-vuotiaan Smithin vaimoksi, assistentiksi, tulkiksi, kainalosauvaksi, omaishoitajaksi ja työtoveriksi. Smith kun ei kolmen Minamata-vuoden aikana oppinut edes osoitettaan ulkoa eikä aina ihan tiennyt, missä oli. Se pullo päivässä, muistattehan.

Molemmat kuvasivat rinnan Minamataa, molemmat pahoinpideltiin ja yhteisen kirjan ilmestyttyä pari erosi. Erojärjestelyissä Aileen sai oikeuden valita itselleen valikoiman Smithin Minamata-kuvista, näitä hallinnoimaan perustettiin Aileen Archives Ltd.

Aileen ei vetäytynyt 27-vuotiaana taiteilijaleskeksi: 80-luvulta lähtien hän on ollut eturintamassa siellä, missä pieniä ihmisiä sorretaan: puoli vuotta Three Mile Islandilla (Harrisburgin ydinvoimalaonnettomuus, siis), Sellafieldissä Iso-Britanniassa vastustamassa jälleenkäsittelylaitosta ja tietenkin Japanissa, ensin plutoniumin käyttöä kieltämässä ja myöhemmin vaikkapa Rokkashon jälleenkäsittelylaitosta vastustamassa. 90-luvulla hän perusti Green Action-järjestön, jonka missiona on kieltää ydinvoiman käyttö Japanissa kokonaan.

Vuosituhannen vaihteessa Aileen väräytti valokuvamaailmaa kieltämällä Tomoko kylvyssä -kuvan julkaisemisen. 30 vuotta kuvan ottamisen jälkeen, yhdessä Tomokon vanhempien kanssa, tultiin siihen tulokseen että Tomokon oli aika saada levätä rauhassa ja että ”nyt on teidän vuoronne kertoa tätä tarinaa, taiteella ja journalismilla”.

Oikeudenkäynnit Minamatassa jatkuvat yhä.