Valokuvauksen Sherlock Holmes, rekkakuski ja aktivisti. Merja Salo on kaikkea tätä: idearikas tutkija, monipuolinen kuvaaja ja monen paikan puuhanainen. Vuonna 2011 hän sai työstään tunnustuksena Valokuvataiteen valtionpalkinnon.

– Valokuvauksen hienoushan on siinä, että menetelmänä se on hirveän toimiva ja elinvoimainen, hän toteaa.

Merja Salon työhuoneesta on hienot näkymät Arabianrannan kattojen yli Vanhankaupunginlahdelle. Huoneen yksi seinä on lasia, toinen seinä kirjahyllyjen peitossa ja kolmatta hallitsee mustavalkoinen muotikuva menneiltä vuosikymmeniltä.

Salo (s. 1953) toimii kuvallisen viestinnän ja valokuvauksen professorina Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa. Työ on hänelle ihanteellinen, sillä hän voi tehdä valokuvatutkimusta sekä samalla seurata uusien valokuvataiteilijoiden kehitystä.

– Tämä on ihan deluxe-työ, hän myhäilee. – Näen nuorten, lahjakkaiden ihmisten löytävän oman itsensä ja kuvakielensä. Se on tosi palkitsevaa ja kiinnostavaa.

Valokuvataiteen valtionpalkinto

Elina Brotherus, Ulla Jokisalo, Pentti Sammallahti, Arno Rafael Minkkinen, Heli Rekula, Leena Saraste… Merja Salo on saanut Valokuvataiteen valtionpalkinnon, kuten muutkin heistä. Kunniamaininta tuli akateemisesta työstä valokuvataiteen hyväksi.

Palkintolautakunta totesi perusteluissaan, että Salon asenne valokuvaa kohtaan on vakavan leikkisä.

”Salon Musta kasvisto -valokuvakirja vuodelta 1984, tyttö[poika]kalenterikuvat 1980-luvulta, hänen muun muassa Valokuva-lehdessä julkaistut kirjoituksensa ja viimeisin kirjansa Carscapes (2011) henkivät älykästä kurittomuutta. Tällainen leikkisä syvällisyys on hyväksi valokuvataiteelle tilanteessa, jossa valokuvataiteilijan ammatista on kehkeytynyt ankara ja kilpailtu. Salo on toimillaan kultivoinut valokuvataiteellista maaperää, jossa on tilaa samanaikaiselle lempeydelle, syvällisyydelle ja vakavuudelle.”

Merja Salo kertoo, että oli hämmästynyt saamastaan tunnustuksesta.

– Olen aina ajattelut, että Valokuvataiteen valtionpalkinto menee lähtökohtaisesti ihmisille, jotka ovat hyvin tunnettuja taiteilijoita. Mutta minähän en ole sellainen, vaan olen enemmän valokuvan aktivisti, joka fiksailee asioita, opettaa ja järjestää. Myöhemmin kuulin, että toinen vaihtoehto on palkita ihmisiä, jotka nimen omaan ovat aktivistityyppisiä. Siinä mielessä olen kyllä ahkeroinut, hän toteaa pilke silmäkulmassa.

Kohde palkintorahoille on jo löytynyt: Salo aikoo käyttää saamansa 15 000 euroa suomalaisen nykyvalokuvauksen historiaa käsittelevään kirjaan. Teos kattaa kahdenkymmenen vuoden ajanjakson vuodesta 1992 nykypäivään. Kokonaisuutta jäsentää digitaalinen murros 1990-luvulla ja miten se on näkynyt eri valokuvan kentillä.

– En rajoita aineistoa pelkästään valokuvataiteeseen, vaan mukaan tulevat yhtä hyvin kuvajournalismi ja mainoskuvaus. Miellän valokuvan todella laajaksi yhteiskunnalliseksi ilmiöksi ja kentäksi, jossa on valtava rikkaus, Merja kuvailee suunnitelmiaan keskittyneesti, pehmeällä äänellä.

Rekkakuski, toimittaja vai kuvaaja

Merja Salo on opiskellut sekä toimittajaksi että kuvaajaksi. Mutta halusiko hän jo pienenä näille aloille?

– Halusin rekkakuskiksi. Se oli minusta hyvin jännittävä ammatti, jossa ohjataan suurta konetta. Ja vielä liikutaan rajojen yli maasta toisen ja ollaan tietyllä tavalla vapaita. Tai on ainakin jonkinlainen vapauden ja liikkeen illuusio.

Merja haki kuitenkin Tampereen yliopistoon opiskelemaan toimittajatutkintoa 1970-luvulla. Siellä hän innostui valokuvauksesta.

– Meillä oli yksi valokuvauskurssi toimittajaopinnoissa. Me kuvasimme ja kehitimme filmejä. Silloin minulla jotenkin napsahti päässä, että hetkinen, kirjoittaminen on kiinnostavaa, mutta valokuvaus on vielä hienompi asia.

Salo muistelee, että 1970-luvun puoliväli oli hyvin poliittista aikaa Tampereella.

– Olin sikäläisten ylioppilaskameroiden lähestulkoon ainoa jäsen, koska kaikki muut olivat barrikaadeilla. Kyllä minäkin siellä välillä olin, mutta olin myös huomattavan ajan pimiössä.

Tampereen yliopiston jälkeen Merja haki Helsinkiin Taideteolliseen korkeakouluun ja teki gradun valokuvauksesta.

– Sekä kirjoittaminen että kuvaaminen ovat ihanaa, luovaa työtä. En ole koskaan ajatellutkaan, että pitäisi luopua toisesta voidakseen tehdä toista. Valokuvaus on siitä hieno juttu, että sen voi yhdistää kirjoittamiseen.

Helsinki School ja suomalainen valokuvataide

Merjan huoneen ovi on kutsuvasti auki. Opiskelija käy lainaamassa häneltä taustamateriaalia lopputyötään varten. He keskustelevat vilkkaasti julkaisujen vaikeasta saatavuudesta.

Merja Salo on hoitanut valokuvauksen professuuria Aalto-yliopistossa, entisessä Taideteollisessa korkeakoulussa, vuodesta 1994 ja on sen lisäksi opettanut muissa yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa. Ennen Taideteollisen, eli Taikin, vuosia hän työskenteli pitkään free lancer -kuvaajana ja -kirjoittajana sekä viitisen vuotta Image-lehdessä, viimeiset puolitoista vuotta lehden päätoimittajana.

– Siinä vaiheessa halusin tehdä jotain vähän keskittyneempää ja pitkäjänteisempää, hän muistelee.

Salon tehtävä Taikissa on opettaa valokuvauksen historiaa ja teoriaa sekä edistää valokuvatutkimusta ja yleistä tutkimuksellisuutta. Hänen vastuullaan on vetää tohtoriopiskelijoiden ryhmää sekä ohjata myös maisteriopiskelijoita heidän lopputöissään.

– Kaikkein jännittävin taso on se, missä tutkimus ja taide kietoutuvat yhteen. Uskon, että nyt kun taideyliopistot mieltävät itsensä yliopistoiksi enemmän kuin ammattikouluiksi, niin ihmiset näkevät oman työnsä laajemmassa yhteydessä, osana alan kokonaisuutta. Samalla asiat tehdään paljon syvemmin ja huolellisemmin kuin aikaisemmin.

Kahdenkymmenen vuoden aikana valokuvauksen arvostus on muuttunut paljon, Salo arvio. Nykyisin voi oikeasti elää valokuvataiteilijana, mikä ei vielä 1980-luvulla ollut mahdollista.

– Suomalaisen valokuvataiteen tila on kyllä ihan älyttömän hyvä tällä hetkellä. Kun Helsinki School aloitti toimintansa, oli vaikea kuvitella, että se yltäisi kansainvälisesti siihen, mikä se nykyisin on. Näyttelyitä on Etelä-Koreassa ja New Yorkissa. Ja ulkomaiset kustantamot julkaisevat suomalaisten tekijöiden valokuvakirjoja.

Helsinki School on vuonna 1998 perustettu valokuvataiteilijoiden ryhmä, jota kuratoroi Timothy Persons. Ryhmän jäsenet opiskelevat tai ovat opiskelleet valokuvausta Taideteollisessa korkeakoulussa.

Valokuvataiteilijoiden piirissä Helsinki School on jakanut mielipiteitä. Salosta se on aivan luonnollista.

– Totta kai Helsinki School jakaa mielipiteitä. Ulkopuolelle jääneet ovat katkeria, ja tiukka kuratointi synnyttää pahaa puhetta. Mutta Helsinki Schoolin hyöty näkyy isommassa kuviossa.

Merja viittaa siihen, että Helsinki School on avannut portit muillekin kuin ryhmään kuuluville kuvaajille. Suomea pidetään nykyisin maailmalla kiinnostavana valokuvamaana.

– Helsinki School on hyvin valikoiva ja tarkkaan kuratoroitu. Se ei ole kenen tahansa väylä ulkomaille, vaan aivan tietynlaisen valokuvauksen. Mutta se on toiminut lumiaurana muille, jotka voivat tulla esiin hyvinkin erilaisilla kuvastoilla ja tarjota niitä ulkomaisille kustantajille. Eli Suomi tunnetaan paljolti Helsinki Schoolin ansiosta, hän kiteyttää.

Pimeys on in

Koska Merja Salo näkee paljon nuorten valokuvataiteilijoiden töitä, hän on aitiopaikalla, kun joku uusi asia on ilmassa.

– Olen ollut huomaavinani pimeyden nousun. Tämä ei ole mitenkään vertauskuvallista, vaan konkreettista. Kuvissa käytetään paljon tummia, mustia, pimeitä alueita, ikään kuin yötä.

Ja tosiaan, Valokuvataiteen osaston aulassa on esillä näyttely. Kuvien joukossa on monia hyvin tummasävyisiä vedoksia – niitä pimeitä.

Salosta ilmiö on yleinen taiteen tekemisessä: tietystä asiasta innostutaan, koska sillä on kaikupohja ajan tekijöissä. Moni toteuttaa uutta ideaa mutta ei välttämättä samalla tavalla.

– Juha Suonpää luettelee aika kriittisessä Valokuva on in -kirjassaan Helsinki Schoolin maneereita, jotka ovat juuri näitä toistuvia asioita. Maneeri on taidehistoriasta peräisin oleva, vähän halventava ja leimaava termi. Mutta yhtä hyvin voisi puhua asioista, jotka ajankohtaistuvat. Ja koska ne ajankohtaistuvat, niin niillä on jonkinlainen merkitys tekijöilleen ja sen ajan katsojille. Jotain yhteistä kiteytyy näissä maneereissa.

Nykyvalokuvassa Merjaa ärsyttää yksi asia: keinotekoinen syvällistäminen. Kuviin liitetään monimutkaisia, usein filosofiasta ja teorioista napattuja irrallisia selityksiä, joiden avulla yritetään tehdä töistä syvällisempiä kuin ne ovatkaan.

– Ymmärrän älykkään tekstin käytön, jossa teksti on suhteessa kuvaan. Mutta teoria on tarkoitettu ajattelun apuvälineeksi, ei kuvien koristeeksi. Tarvitseeko valokuvaus todella tällaista keinotekoista pönkittävää puhetta?

Automaisemia

Automaisemia – Carscapes (2011) on Salon tuorein työ. Kirjassa hän tarkastelee autojen ja maiseman välistä vuorovaikutusta. Hän on ottanut eri puolilla maailmaa tilannekuvia lasten leikkikuormureista, tunnelmakuvia auton valoista sumumaisemassa ja graafisia sommitelmia parkkihalleista.

– Olen vieläkin täpinöissä Automaisemista enkä ole pystynyt lopettamaan autojen kuvaamista. On vaikea saada tällaisia hommia loppumaan johonkin pisteeseen. Kunnes sitten seuraava projekti syrjäyttää edellisen.

Autokuvien ottaminen alkoi kymmenisen vuotta sitten, kun Merja liikkui paljon Keski-Euroopassa, Alpeilla ja Italiassa.

– Alpeilla katselin värillisten autojen sijoittumista maisemaan. Sitten kun tulimme Italiaan, huomasin, miten autot täyttivät kaikki piazzat. Vanha arkkitehtuuri ja kapeat kadut olivat ristiriidassa autoistumisen kanssa. Silloin aloin kuvata tätä ilmiötä.

Jossain vaiheessa Merja huomasi, että myös Suomessa oli samantyyppisiä maiseman ja autojen törmäyksiä.

– Tämän jälkeen minulla oli aina kamera mukanani. Muutuin hyvin hankalaksi tyypiksi kaikille kyyditsijöille, koska saatoin haluta pysähtyä mitä kummallisimmissa paikoissa ottaakseni kuvan.

Automaisemia-kirjan loppupuolella on Merjan kolumnisarja ajokortittomuudesta Yhdysvalloissa. Alun alkaen Helsingin Sanomissa julkaistu sarja pohtii autottoman arkea rapakon takana.

– Jos haluaa psykologisoida, niin intoni kuvata autoja voi nähdä myös traumaperäisenä. Vaikka en nyt sanoisi, että ajokortittomuus mikään hirveä trauma ihmisen elämässä on, Salo nauraa.

Sherlock Holmes

Automaisemia-kirjaan on vangittu pysähtyneitä hetkiä ajastamme. Merja toteaa, että halusikin kuvien olevat mahdollisimman epädramaattisia.

– Lempisitaattini tulee mukaillen Sherlock Holmesista. En kuvaa sitä, mikä on näkymätöntä, vaan sitä, mikä on havaitsematonta. Asioita, jotka ovat jo niin tavallisia, ettei niihin enää kiinnitä huomiota millään lailla.

Salo vertaa Automaisemien leikkisää matkaa johtolankojen perässä ensimmäiseen valokuvakirjaansa, Mustaan kasvistoon (1984).

– Mustassa kasvistossa on sama teema: luonnon ja kulttuurin törmäys. Siinä etsitään luonnonmerkkejä kaupungista, pieniä johtolankoja, jotka vain Sherlock Holmes havaitsee mutta Watson ei, Salo purskahtaa nauruun.

Musta kasvisto vaikuttaa nykysilmin melko kantaaottavalta valokuvakirjalta. Sen mustavalkoisissa kuvissa toistuvat näkymät turkiksista ja täytetyistä eläimistä.

– Musta kasvisto on luultavasti muuttunut radikaalimmaksi vuosien myötä. Ajattelin tätä itse, kun eläinaktivistit tulivat esiin 1990-luvulla. Mutta tekovaiheessa minua kyllä kiinnosti enemmän eläimen ja ihmisen raja. Tarkoituksena ei ollut olla poliittinen.

Mustan kasviston uudet tulkinnat ovat Merjasta ihan luonnollisia. Hänen mielestään yksi varmimpia asioita valokuvahistoriassa on, että kuvien merkitykset muuttuvat ajan myötä.

– On ihan selvää, että kuvien merkitykset muuttuvat. Eri aikakaudet näkevät kuvat eri tavalla ja myös tuottavat historian omiin tarkoituksiinsa.

Välivuosi Intiassa

Merja Salo pääsi Taideteollisen korkeakoulun iltalinjalle opiskelemaan valokuvausta vuonna 1975. Kaikki ei kuitenkaan sujunut aivan suunnitelmien mukaan.

– Taikissa oli silloin aika kovat poliittiset kuohunnat. Meille ilmoitettiin kesällä, ettei opetusta järjestetäkään ollenkaan. Että tulkaa vuoden kuluttua uudestaan.

Merja jäi tyhjän päälle, sillä hän ei halunnut palata Tampereelle. Silloin hän näki Helsingin Sanomissa pienen ilmoituksen, jossa perhe etsi matkalaisia mukaansa bussiin. Seurueen oli tarkoitus matkustaa Intiaan läpi Euroopan, Turkin, Afganistanin, Iranin ja Pakistanin.

– Liityin seurueeseen ja olin koko talven Intiassa. Suoraan sanoen luuhasin siellä hippinä. Tunsin olevani välittömästi kotonani.

Merja kiersi ympäri maata aina Himalajalta Etelä-Intiaan. Samalla hän otti valokuvia.

– Minulla oli laaja, humanistinen ajatus kuvata koko sitä kulttuuria, elämää, maisemaa ja ihmisiä. Kun tulin sitten kotiin ja olin opiskellut täällä pari vuotta, niin halusin lähteä uudestaan Intiaan. Ikään kuin uskaltaakseni ja osatakseni kuvata paremmin.

Merja piti Intia-kuvistaan näyttelyn Hippolytessä vuonna 1980. Hän on käynyt maassa vielä kolmannenkin kerran vuonna 1995 tyttärensä kanssa.

– Paikka alkoi tuntua liian kaoottiselta. Tyttäreni sitä vastoin innostui kovasti.

Poikakalenterit

– Se on varmaan urani suosituin ja eniten huomiota herättänyt projekti, toteaa Merja Salo.

Kysymyksessä ovat vuosina 1988-1992 ilmestyneet poikakalenterit, joita hän teki yhdessä työhuonekumppaninsa Riitta Malven kanssa. Ajatuksena oli julkaista kalenteri karkausvuoden pilana ja myydä sitä myyjäisissä. Menestys ylitti kuitenkin kaikki odotukset.

– Otimme kalenterista pienen painoksen. Ensimmäiset myytiin jo Vantaalla kirjapainosta, heti kun ne oli liimattu. Painon naiset olivat sitä mieltä, että wau, ihan mahtava idea. Emme vielä silloin tajunneet, mitä se ennakoi.

Kalenterin suurin painos oli 10 000 kappaletta. Projektin aikana Merja törmäsi myös mielenkiintoisiin mallitarjokkaisiin, jotka tulivat koekuvauksiin. Aina ei ollut ihan selvää, mikä heidän motiivinsa tulla kuvauksiin oli.

– Näissä minun projekteissani on aina ollut joku vinous. Niin kuin poikakalenterissakin oli asian kääntäminen vähän sivuraiteille. Olisikin kiva tehdä välillä jotakin, joka olisi selkeällä tavalla vain mehevä kaunis elämys, Merja toteaa silmät tuikkien.

Hän kuvaa säännöllisesti yhä edelleen. Pieni kamera kulkee aina mukana. Merja kertoo selaavansa vanhoja kuviaan aika ajoin läpi, sillä niistä löytyy teemanpoikasia, joita voi jatkaa.

– Ennen autoja kuvasin kevyempiä teemoja: kesäelämää ja kesän ihanuutta. Aina kun haluan nähdä jotain kohottavaa, niin nostelen näitä kuvia salkkuun.

Tupakkaa ja tutkimuksia

Merja Salo on ollut ainakin kahdesti lajinsa ensimmäinen. Hän väitteli ensimmäisenä Taikissa tohtoriksi valokuvasta – hänen jälkeensä ovat väitelleet muun muassa Kristoffer Albrecht, Taneli Eskola ja Juha Suonpää. Lisäksi vuonna 1997 valmistunut tutkimus oli ensimmäinen cd-romille tehty väitöstyö.

Nautinnon, vaaran ja varoituksen merkit -väitös käsittelee suomalaista savukemainontaa. Salo törmäsi aineistoon, kun hän selasi vanhoja lehtiä. Hän kertoo kiinnostuneensa aiheesta, koska tupakka on ainoa tuote, jonka mainonta on lailla kielletty Suomessa vuonna 1978.

– Sitten innostuin todella, kun menin katsomaan tupakkatehtaiden arkistoista vanhoja julisteita. Jo 1800-luvulla on tehty hienoja julisteita.

Merjaa kiehtovat ennen kaikkea hyvät, laajat aineistot.

– Minua kiinnostavat empiiriset materiaalit, mitä on tehty ja mitä tehdään, ja niiden lähestyminen tutkimuksen näkökulmasta. En ole mikään teoreetikko. En kuvittelekaan, että lanseeraisin jonkun hienon uuden käsitteen.

Salon johtopäätös oli, että terveysvalistajat eivät ole kyenneet luomaan yhtä vahvoja merkkejä sanomilleen kuin savukevalmistajat. Esimerkiksi Malboro on onnistunut luomaan mieleen jäävän symbolin, josta se tunnistetaan, tupakan vastaiset kampanjat eivät.

Väitöskirja toteutettiin cd-romina. Tämä tuntui aikanaan järkevältä ratkaisulta, koska Merja halusi julkaista työssä yli 600 tupakkakuvaa.

– Joku kyllä varoitti, että 15 vuoden kuluttua tuo sinun romppusi ei välttämättä avaudu. Minä muistan, kun vastasin siihen, että sehän on vain ykkösiä ja nollia. Se on käännettävissä milloin tahansa uusille systeemeille.

Mutta ei mennyt kuin kymmenen vuotta, kun Merja sai ensimmäiset yhteydenotot, ettei romppu enää aukea. Siksi väitöskirjasta ollaan tällä hetkellä tekemässä verkkoversiota.

Muotikuvaus, autot, tupakkamainokset. Merja Salon kiinnostuksen kohteet ovat vapauttavan erilaisia. Hän kertoo, ettei kuitenkaan toimi pelkkien mieltymystensä mukaan.

– Minua motivoi se, että tekemiselläni on jokin tarve tai tilaus, että se tulee käyttöön. En viitsi ihan nyhertää pöytälaatikkoon. Jos olisin innostunut siitä, niin varmaan kirjoittaisin runoja tai jotain tällaista herkkää.

Muotikuvausta käsittelevä kirja oli yksi hankkeista, jolle oli selkeä tilaus. Merja huomasi jo opettamisensa alkuvaiheessa, että muotikuvauksesta oli olemassa suomeksi ainoastaan yksi artikkeli.

Muodin ikuistajat (2005) esittelee suomalaista muotivalokuvausta sekä sen tekijöitä. Isokokoinen kirja on täynnä hienoja ja toisinaan ällistyttäviä kuvia vaatteistamme 1920-luvulta 2000-luvulle. Yli 50 kuvaajaa kertoo haastatteluissa työstään.

– Muotikuvamaailmassa oli paljon sellaisia henkilöitä, joiden kuvatuotantoa ei tunnettu eikä mainittu missään. Halusin tuoda heidät osaksi muotikuvan ja samalla valokuvauksen historiaa. Tämä oli melko jättimäinen urakka, sillä hain aineistoja, joiden olemassaolosta ei ollut tietoa etukäteen.

Muotikuvaushistoriikin lisäksi Salo on kirjoittanut uutiskuvausta ja kuvajournalismia käsittelevän teoksen Imageware – Kuvajournalismi mediafuusiossa (2000) sekä paljon muuta, kuten esipuheen Annie Leibovitzin näyttelyluetteloon (1999) ja Markus Jokelan valokuvakirjaan Jotakin on tapahtunut (2009). Vuonna 2010 häneltä ilmestyi täysin kuvaton kirja Oman mökin laittaja.

Vapaa-ajanongelmia Merjalla ei kuulemma ole, sillä hänellä on jatkuvasti mielessä uusia tutkimusaiheita.

– Mutta tämähän on professorin työtä. Meidänhän kuuluukin tuottaa aineistoja ja oppimateriaaleja, hän kuittaa.

Kuhinaa rajalla

”Jokaisella valokuvaajalla on yksi tai kaksi asiaa, joita hän kuvissaan ratkoo – monet koko elämänsä ajan.” Merja Salo on kirjoittanut näin Claire Ahon mainoskuvia esittelevässä Makupaloja-kirjassa (2010), jonka hän on toimittanut yhdessä Sinikka Salokorven kanssa.

Mutta millaisia asioita Merja itse kuvissaan ratkoo? Luonnon ja kulttuurin törmäystä, hän vastaa empimättä. Mustan kasviston ja Automaisemien lisäksi teema on ollut esillä myös lempinimiä käsittelevässä valokuvaprojektissa.

– Kuvasin ihmisiä, joilla on eläinlempinimi. He kertoivat, mistä tämä lempinimi tulee, ja sitten kuvasimme heidät. Ja joku siinä kuvassa viittasi lempinimen eläimeen.

Merja on sitä mieltä, että hänen kiinnostuksensa luonnon ja kulttuurin rajan tutkiskeluun liittyy hänen semiotiikan harrastukseensa. Hän on myös käyttänyt semitiikan tutkimusmenetelmiä kaikissa tutkimuksissaan.

– Katson, miten jotkut asiat rajautuvat ja mitä kuhinaa siinä rajalla tapahtuu.

Aurinko on noussut Arabianrannan kattojen ylle, ja Merjan huone täyttyy valosta. Merja päättää tapaamisen lausahdukseen, josta ei voi olla kuin samaa mieltä hänen kanssaan:

– Valokuvaus on aivan mahtava alibi mitä monenlaisimpiin asioihin maailmassa.

Naiset kuvaajina

Merja Salo kuuluu 1980-luvun alussa esille nousseiden, Taikissa opiskelleiden naiskuvaajien sukupolveen.

– Leena Saraste kokosi 1980-luvun alussa esittelyä Suomen naispuolisista valokuvaajista ruotsalaiseen Album-lehteen, ja silloin meitä oli vasta muutamia, Salo kertoo.

Vuonna 1984 pidettiin naisvalokuvaajien yhteisnäyttely, nimeltään 26 valokuvaajaa. Salo oli vahvasti mukana sen järjestelyissä.

– Meitä naisia oli valokuvakouluissa 1980-luvulla jatkuvasti enemmän. Ja onhan se näkynyt jälkikäteen, hän toteaa.

Nykyisin suurin osa valokuvauksen opiskelijoista on naisia. Syksyllä 2011 Aallossa aloittaneella vuosikurssilla ei ollut ensimmäisen kerran yhtään poikaa.

– Ehkä tytöt ovat valmiimpia sitoutumaan pidempiaikaisiin opintoihin. Olisi kuitenkin hyvä, jos kouluissa olisi molempia sukupuolia niin opiskelijoissa kuin opettajissa.

1900-luku oli pitkälti miesten hallitsemaa aikaa ammattivalokuvauksessa. Aikaisemmin, 1800-luvulla naiset kuitenkin pyörittivät monia valokuvaamoja.

– 1800-luvulla valokuvaajan työ oli yksi niitä harvoja ammatteja, joita pidettiin myös naisille sopivana. Sitten tuli aika, kun valokuvaajat saivat isoja julkisia tilauksia. Tuli mainoskuvaus, teollisuuden kuvaus ja kuvajournalismi, ja miehet lähtivät ikään kuin ulkotöihin. Naiset jäivät valokuvaamojen pitäjiksi ja tuottivat tilauskuvia perheille.

Juttu on julkaistu Kamera-lehdessä 3–4/2012.