Ei se mitä kantaa, vaan millä kantaa.

Tuttu lauluntekijä ostaa uusia kitaroita kuunnellakseen, millaisia lauluja niissä oli. Oma suhteeni työvälineeseen on pragmaattisempi: paras kamera on se, joka on kädessä ja jossa on filmiä tai virtaa. Eri asia on laukkujen kanssa: olen kerran viettänyt kokonaisen ravintolaillan väitellen siitä, kummin päin jalustat jalustapussiin tulee laittaa. Ne harvat kerrat, kun kollegoiden kanssa puhutaan varusteista, ei yleensä puhuta kameroista vaan laukuista.

Ensimmäinen kunnon laukkuni oli Tenba P-750, jonka käytin liki puhki. Sen hienous oli kunnolla syvät objektiivieriöt; niin syvät että avattukin olutpullo mahtui kulkemaan läikkymättä, mikä yhdellä tulipalokeikalla tuli todistettua. Se on ollut myös ehdottomasti kallein laukkuni, jos kaikki fysioterapiakulut lasketaan: kannoin sillä vuosia koko arsenaaliani kaikkialle -osin hyvien kuvien toivossa, osin näyttääkseni koko maailmalle olevani Ammattilainen.

Kinon vaihduttua keskikokoon olkapäälaukku vaihtui kovaseinäiseen flight caseen, taas merkkiä Tenba. Kevyt mutta kova laukku toimi myös istuimena ja korokkeena. Usko sen kestävyyteen oli niin suuri, että annoin sen ruumaan kuljetettavaksi Mamiyoineen kaikkineen. Hyvin toimi, kuten myös elinikäinen takuu: laukun vetoketju on vaihdettu pariin kertaan.

Seuraava evoluution askel oli Tamracin pyörillä varustettu case, johon menivät jalustat ja pari Profoton generaattoria, päät, johdot, sateenvarjot ja ainakin viisi kiloa kahvipapuja, kuten kerran Italiasta palattaessa. Isoäiti-lempinimensä laukku sai, kun jonkun firman hississä joku irvileuka epäili meidän kuljettavan laukussa jonkun isoäitiä. Setti oli kevyimmillään 40-kiloinen, joten lentomääräysten tiukennuttua sen aika oli pian ohi.

Tuli uusi vuosituhat, tuli digitaali, tuli kevyempi valaisu, tuli vapaus. Yhtäkkiä sain studion mahtumaan selkäreppuun. Yhden Wienin-keikan vapaatunnit vietin trekaten ympäri kaupunkia kamat selässä, koska se oli mahdollista.  Lowepron Reporter AW Backpack minulla on vieläkin reissukäytössä: se ei itsessään paina juuri mitään, siinä on erillinen osasto ei-valokuvauskamoille ja se näyttää ihan tavalliselta repulta. Jalustat ja varjot kulkevat omassa pussissaan, nyttemmin jonkun kerran paikatussa Katan 35-65ssä. Kaupasta ette sellaista löydä, koska Manfrotto osti Katan ja lopetti ehkä maailman fiksuimpien laukkujen tuotannon. Kaupunkikeikoilla nyttemmin käytän Peak Designin Everyday Backpackin pienempää versiota. Se on juuri oikean kokoinen rungolle, parille objektiiville ja akkusalamalle, mahtuu Ponin etutarakalle ja juomapullotaskuihin saa pystyyn jalustat. Ja sitä voi käyttää myös viikonloppulaukkuna.

Tuomo Manninen 

Kirjoittaja on valokuvaaja, joka kuljettaa tietokonettaan ikivanhassa marikassissa.