En ole huomannut aikaisemmin näin laaja-alaista, taiteen kautta esitettyä sympatiaa kuin nyt Ukrainan sodan aikana. Se alkoi heti. Ensin sosiaalisen median alustoilla alkoi näkyä emoji kuvia Ukrainan väreissä, sitten tulivat auringonkukat ja Ukrainan liput kuviin.

Kun muistelen aikaisempia lähihistorian sotatilanteita, en muista nähneeni kummoistakaan reaktiota kuvaajien keskuudessa. Esimerkiksi Syyrian sota ei näkynyt kuvissa. Ajattelin ensin, että Suomen maantieteellinen sijainti vaikuttaa jotenkin. Sota tai ajatus siitä on koskettanut meitä enemmän kuin esimerkiksi amerikkalaisia. Näin ei kuitenkaan ole. Myös maantieteellisesti kaukana Euroopasta asuvat kuvaajat ovat reagoineet kuvillaan voimakkaasti.

Koska Ukraina on suuri ja väkirikaskin maa, asuu heitä myös paljon ulkomailla. Suomessakin on totuttu näkemään ukrainalaisia ainakin kesätyöntekijöinä mansikoita poimimassa tai puutarhoissa. Suomessa asuu noin 4000 ukrainalaista tai heidän jälkeläistään.

Valokuvaajat ympäri maailman ovat reagoineet käyttämällä Ukrainan sinikeltaisen lipun värejä kuvissaan. He ovat myös integroineet lipun kuvaan. On tietysti totta, että nämä kuvat eivät auta mitään konkreettisesti. Ehkä niistä on kuitenkin moraalinen kannanotto heidän puolestaan, tunne, että ukrainalaisten hätää muistetaan ja heitä ajatellaan.

Itse olen ottanut kantaa kahdella kuvalla, joista toinen pääsee mukaan toukokuun alussa alkavaan näyttelyyni Roihuvuoren kirkossa. Toisessa kuvassa sininen on hyvin haalistunut. Kuun keltainen väri ei myöskään ole kirkas keltainen. Öinen, pelkistetty maisema, palaneet puunrungot ovat sodan jälkiä. Kuun pinnalla näkyy kaupungin silhuetti. Oranssinkeltainen symboloi poltettuja rakennuksia.

Kuun takana on kuitenkin valoa, joka leviää ympärilleen ja levittää hopeisia kipinöitä kauaskin, ne ovat toivo paremmasta. Kuvan linnut eli me ukrainalaisten epätoivoa seuraavat ihmiset voimme vain katsoa ja toivoa.  Kuvasta löytyy vielä yksi itselleni symbolinen osa. Lumiset oksat taustalla ovat kuin kylmä, otteessaan pitävä ja lamauttava voima.

Toinen kuva on myös sinikeltainen. Mallin ilme kertoo paljon; kuinka kukaan voi tehdä näin? Sitä minäkin ihmettelen. Kuva on vaaleampi sävyinen ja siinä on toivoa paremmasta. Linnut laulavat ja kukat kukkivat vielä. Rakennukset voi aina korjata, muttaihmisen mieleen jäävät syvät arvet, joiden paraneminen kestää seuraaviin sukupolviin asti.

On mahdollista, että joillekin meille sota uutiset ja sen läheisyys ovat lamauttavia tekijöitä. Se kaikki pyörii ajatuksissa, niin, että luovuus kärsii. Ajatusten sekaan ei pääse riittävästi valoa, jota tarvitaan luovaan toimintaan. Pitkä talvi ja monen vuoden korona kurimus ovat jo valmiiksi ryöstäneet ideapankin tyhjäksi.

Surkuttelu ja voivottelu ei auta missään asiassa. Ehkä me kuvaajat löydämme foorumin, jonka kautta voimme kuvilla tuoda iloa edes hetkeksi, niille, joiden maailma on nyt pirstaleina.