Alpo Koivumäki kuoli 13.5.2023. Hän oli tämän vuoden ITE-taiteilija – siis mikä?

ITE-taiteen ajankohtaisuutta korostaa Suomen Kansallismuseossa juuri avautunut näyttely Kesytön taide.Se esittelee virallisen taidekentän ulkopuolisia ”nykykansantaiteilijoita” (contemporary folk art) Suomesta ja muualta. Miksi ei kuitenkaan ainoatakaan kameran käyttäjää?

Piilevä luovuus

Lapsen spontaania luovuutta väitetään suitsittavan ”hyödyllisemmäksi”. Aikuisten tarpeesta ilmaista itseään ja sen tuottamista tuloksista – ”nykykansantaiteesta” – on Suomessa viime aikoina kiinnostuttu. Sen suomalaisen muodon omintakeisuudesta kertoo esim. Minna Haverin väitöskirja vuodelta 2010.

Etsintäkuulutuksia

Eri puolilta Suomea on ”etsintäkuulutettu” sovinnaisen ”opetetun” taidemaailman ulkopuolelta itseoppineita taiteen tekijöitä. ”Löytöjä” on sitten esitelty näyttelyissä ja julkaisuissa.  Maaseudun Sivistysliiton (MSL) Nykykansantaiteen vuosikirjojakin on ilmestynyt jo toistakymmentä. MSL:n järjestämistä alueellisista kartoitusprojekteista on parhaillaankin voimassa Uudenmaan alueen etsintäkuulutus.

Löydettyjä

Tunnus ITE eli ”itse tehty elämä” kuvastaa suomalaisen taiteen tekemisen merkitystä elämän sisältönä niille, jotka ovat ilman merkittävää taidekoulutusta ja ilman esikuvia tai ohjaajia, itse ja yksin luoneet teoksiaan.

ITE-taiteilijat ovat useimmiten olleet paikallisesti maaseudulla tunnettuja, siellä näkyvästi esillä olleita: ihmeteltyjä tai ihailtuja yksilöitä –  jotkut myös oudoksuttuja eksentrikkoja, ”kyläoriginelleja”.

Tyypillinen ITE-taiteilija ei tavoittele rahaa. Päinvastoin jopa viimeisetkin varansa hän saattaa käyttää taiteellisen kutsumuksensa toteuttamiseen – kuten Rutas-Matti syrjäisellä kotikylällään Mahlulla hänen rakentaessaan ihmiskunnalle Maapallopatsaan maailmanrauhaa turvaamaan.

ITE-teoksen aihe voi olla henkilökohtainen, jolle tekijä ei kaipaa suurta yleisöä. Se voi kuitenkin olla myös muille tarkoitettu: huumoria, mielenosoitus, uskonnollisesti tai yhteiskunnallisesti julistava, kuten esimerkiksi Tyyne Eskolla, Rutas-Matin veljentyttärellä, jonka maalauksia nähdään parhaillaan Kansallismuseossa. Tulos voi olla yksittäinen teos tai – lähinnä maaseudulla mahdollinen – jopa suuri teosympäristö, kuten Veijo Rönkkösen Patsaspuisto Parikkalassa tai Alpo Koivumäen Alpon Savanni Kauhajoella.

Yleensä teokset syntyvät ansiotyön jälkeen vapaa-ajalla tai eläkkeellä.Taiteilijoiden yhteiskunnalliset ja ammattitaustat ovat monenlaiset. Samoin yleisön arvostus: jotkut ovat voineet saada epävirallisen ”arvonimen” ”kylähullu”. Tunnettu ITE-taiteilija Risto Pelkonen (ks. lähdeviitteet) ei ole siihen ehkä ”yltänyt”. Hänen yleisemmin tunnettu toinen arvonimensä on arkkiatri. Sitä titteliä (”Suomen lääkärikunnan vanhin”) eivät myönnä ystävät tai kylänmiehet, vaan Suomen Tasavallan presidentti ja se voi olla vain yhdellä.

Taitoa vai taidetta? Usein huumoria

ITE-taiteilijuudella tarkoitetaan omaperäistä arjen luovuutta. Sitä ei vielä osoita karhupatsaan veistäminen moottorisahalla pölkystä, opettajan johdolla ja annetun mallin mukaiseksi. Tarvitaan muutakin, omaperäistä. ”Nyky-kansantaide” ei myöskään hae aiheitaan vain kansanperinteestä, vaan myös ja erityisesti nykyhetkestä ilmiöineen. Niitä käsitellään usein huumorilla, hiljaisella tai räväkällä, ilkikurisesti tai tosissaan.

ITE-museo ja säilyvyyden ongelma

2001 perustettu ITE-museo tekee ITE-taidetta tunnetuksi. Monet paikkasidonnaiset ITE-teokset uhkaavat tuhoutua säiden armoilla tai ylläpitäjien puuttuessa. Turismikohteiksi muuttuneet säilyvät paremmin: Alpo Jaakolan Patsaspuisto Loimaalla ja Rutas-Matin Maapallopatsas ympäristöineen Saarijärvellä on otettu paikallisten museoitten hoidettaviksi. Yksityinen taho huolehtii Veijo Rönkkösen Patsaspuistosta. Tanssitaiteilija Reijo Kelan esitykseen kuuluneen laajan ympäristöteoksen Hiljainen kansa tuhatta ihmishahmoa niityllä Suomussalmella huoltaa työpaja Hanslankarit.

Miksi ei ainoatakaan ITE-valokuvaajaa?

Nykykansantaiteen vuosikirjoissa on esitelty jo satoja ITE-asenteen omaavia taiteilijoita: maalareita, piirtäjiä, puu-, romu- ym. veistäjiä, tekstiilitaiteiljoita, rakentelijoita, graffititaiteiljoita, keräilijöitä ym. ym. teoksineen, ties minkälaisin välinein – mutta ei ainoatakaan kameraa käyttänyttä.

MSL:n ”etsintäkuulutukset” ovat tuottaneet yleisön ”ilmiantoja” varsinkin suurista ja näyttävistä teoksista, ns. pihataiteesta ja suurista teosympäristöistä ulkona. Julkisiksihan ne on tehtykin. Onko muu hyvä ITE kuitenkin jäänyt tai jättäytynyt piiloon, valokuvauskin? Miksi? Vai eikö sitä lainkaan ole?

Onko ”toden dokumentoinnin” eetos ollut valokuvaajille pakkopaita estäen ns.”luovan hulluuden”? Eikö ole pidetty mahdollisena myös luoda uutta todellisuutta, kamera vain nöyränä välineenä kuten sivellin tai taltta – tai moottorisaha – ideaa toteutettaessa? Voitaisiinko pakkopaitaa löysentää?

Luultavasti jotkut ovatkin niin tehneet, mutta se ei ole päässyt esiin. Yleisöä ei ole kiinnostanut – eikö ”etsintäkuuluttajiakaan”? Tekijä itsekin saattoi niitä säilyttää kenkälaatikossaan, koska kotialbumiinsa hän ei niitä kelpuuttanut?

Digikin antaisi nyt valtavasti uusia mahdollisuuksia olla omaperäinen. Digikumous synnytti harrastajakuvaajien valtavan massan. Löytyisikö siitä omintakeisia ITEn hengenheimolaisia? Kiinnostaisivatko heidän standardista poikkeavat valokuvateoksensa yleisöä?

Harrastajalla on huikea vapaus olla originelli

Harrastajavalokuvaajalla ei ole ammatin tai ansainnan paineita. Ja hän on ”oppinut, ei opetettu” – hyvä! Mutta entä se kolmas ja tärkein ITE-taiteilijan piirre, omintakeisuus? Harrastaja voi olla ylpeä, jos hän ei jäljittele eivätkä häntä ohjaa trendit, ismit ja markkinat kuten ammattilaista. Taajamien yhteisöissä – ja maaseudullakin omin päin verkosta – voi oppia kuvaamisen tekniikkaa. Entä sisältö ja oman luovuuden esiin kuoriminen? Seura voi tehdä kaltaisekseen. Harrastajakilpailuista ei ehkä olekaan tutoriksi, jos tuomarit ovat yhteisön vakiintuneen ”esteettisen kuplan” sisältä. Kilpailija saattaa silloin pyrkiä – ehkä alitajuisesti – vain aiemmin palkittuja kuvia muistuttaviin muunnelmiin.

Entä valokuvataiteilijat ITE-taiteilijoina?

”Loimaan shamaani” Alpo Jaakola oli saanut vain vähäisen taidekoulutuksen, mutta opettajien mielestä hän oli jo valmis. Hän kävi heti siis sekä ITE- että ammattitaiteilijasta. Moni ammattitaiteilijan työ voisi käydä ”kylähullun” teoksesta – ja päinvastoin.

Myös raja taidevalokuvaajien ja muiden ammattikuvataiteilijoiden välillä on liudentunut ja pyrkimys riippumattomuuteen esikuvista on yhteinen.  Se pyrkimys voi tehdä myös tavallisesta harrastajavalokuvaajasta taiteilijan ITEn tapaan.

Vallankumoukselliset esittämisen mahdollisuudet!

Digikumouksen myötä nyt voi omaperäistä valokuvataidetta jo näyttää verkossa koko maailmalle ilman galleriavuokria. Eikä se häiritse lähinaapureita!

Idea: verkkomuseo ITE-henkiselle kameralla tehdylle nykykansantaiteelle?

Se digimuseo ei olisi säiden armoilla. Se veisi erittäin vähän fyysistä tilaa ja olisi huokea ylläpitää. Eikä käynti siinä museossa – vaikka toiselta puolelta maapalloa – aiheuttaisi suurta hiilijalanjälkeä, kuten aiheuttaa turistimatka maaseudun teospuistoon.

Kamera-lehden ”etsintäkuulutus” lukijoille

Jos tunnet aidosti ITE-henkisiä yksilöllisiä kamerataiteilijoita, voit ”ilmiantaa” heitä – mutta tietenkin vain heidän suostumuksellaan – Kamera-lehden digipuolen Väärä Kurkku-palstalla (((ETSINTÄKUULUTUS VALOKUVAAVISTA ITE-HENKISISTÄ TAITEILIJOISTA)))

LISÄTIETOJA:

1. Marja-Terttu Kivirinta: Pohjalaisesta pientilallisesta tuli maineikas ITE-taiteilija. Helsingin Sanomat/Kuolleet (23.5.2023).
2. https://msl.fi/taide/ite-taide/
3. Minna Haveri: Nykykansantaide (väitöskirja), Aalto-yliopisto, Helsinki (2010).
4. Veli Granö, Martti Honkanen ja Erkki Pirtola (toimitustyö Raija Kallioinen): Itse tehty elämä – ITE. Maahenki Oy (2000).
5. https://fi.wikipedia.org/wiki/ITE-taide
6. Katso esim. YLE:n arkisto: https://yle.fi/a/3-6781155