Mitä voi tapahtua, kun alkaa jutella vieraiden ihmisten kanssa junassa? Voi päätyä seuraavalla viikolla pohjoiseen menevään junaan ja Inariin. Näin kävi minulle.
Olin pari viikkoa sitten matkalla Helsinkiin, kun samaan junavaunuun tuli istumaan Metsähallituksen kehityspäällikkö Timo Kukko (tätä en siis silloin tiennyt) ja Inarissa järjetettävän Camera Borealis -tapahtuman alullepanija. Jossain matkan vaiheessa keskustelu kääntyi valokuvaukseen, ja Timo totesi: ”Onko sinussa ex tempore -henkeä lähteä viikon päästä Inariin?”
Aihe jäi itämään mieleeni. Jo samana iltana tutkin netistä, missä Inari ylipäätään sijaitsee, mitä siellä on, miten sinne pääsee ja mikä ihme on Camera Borealis.
Viikon kuluttua, viime perjantaina hyppäsin junaan jonkinlaisen säätämisen jälkeen: määränpäänä Rovaniemi. Tässä vaiheessa minulle oli jo selvinnyt, ettei Oulu sijaitse pohjoisessa, vaan ”Keski-Suomessa” 🙂 (Tampere-Rovaniemi 701 km).
Timo oli järjestänyt minulle kyydin Rovaniemeltä eteenpäin. Rovaniemen asemalla minua odotti ihana pariskunta, jonka kyydissä matka taittui Rovaniemeltä Inariin (326 km).
Matti ja Lea ovat kokeneita Lapin kävijöitä ja luontoihmisiä, joten matkan aikana sainkin kuulla tarinoita heidän matkoiltaan ja muutenkin Lapista. Kalenteriin merkkautui myös heti yksi päivämäärä: 17.6.2017. Tällöin on Hossan retkeilyalueen avajaiset. Alue on valittu Suomi 100 -juhlavuoden kansallispuistoksi ja se on Suomen 40. kansallispuisto. Matti on mies kansallispuistohankkeen takana, ja tuo kesäkuun päivä on siten oivallinen päivä mennä tapaamaan uusia ystäviäni 🙂
Matkatessamme kohti Inaria oli jo pimeää, joten maisemia ei paljon näkynyt. Eikä poroja, mutta kaksi moottorikelkkaa bongasimme. Ja pienen yrityksen lepattavista revontulista.
Lauantaina lunta, luontokuvia ja Lapin musiikkia
Camera Borealis on luontokuvatapahtuma, ja mä olen kyllä ihan luontokuvarookie. Lähdin siis odottavalla ja innostuneella mielellä kohti tapahtumapaikkaa.
Lauantaina ohjelma koostui kolmesta esityksestä: Jyrki Kallio-Kosken Poromiehen Matkassa, Ilkka Ärrälän Lemmenjoen kultatarina ja Jorma Luhdan Tunturin vaeltaja. Esitysten sisällöstä ja kuvista on tarkemmin ensi helmikuun Kamera-lehdessä. Mutta jo tässä vaiheessa voin todeta, että olipa etelän ihmiselle ja luontokuvarookielle avartavaa kuulla, millaista on poromiehen elämä Lapissa nykypäivän Suomessa. Samoin kuin siitä, mitä tarkoittaa kullanhuuhdonta elinkeinona, elämäntapana ja harrastuksensa.
Suurimman visuaalisen ja sisällöllisen vaikutuksen minuun tekivät kuitenkin Jorma Luhdan esitys ja hänen kuvansa. On aina upeaa kuunnella ammattimaisesti tehtyä, hauskaa ja täynnä tietoa olevaa esitystä, jota siivittävät upeat ja harkitusti valitut kuvat. Erityisesti minua kiinnosti Luhdan esityksessä se, että hän ”hylkäsi perinteisen luontokuvauksen ja vain lähti katsomaan, mitä luonnossa tapahtuu”. Kuulostaako tutulta katukuvaajille ja niille, jotka kävivät katsomassa Henri Cartier-Bressonin näyttelyn viime vuonna Ateneumissa?


Jo lauantain viimeisen esityksen jälkeen oli kylläinen olo, mutta lisää oli tulossa. Siirryimme Saamelaiskulttuurikeskus Sajokseen, jossa oli alkamassa Arctic Light -konsertti. Konsertti toteutettiin yhteistyössä samaan aikaan olleen KaamosJazzin kanssa, ja se livestreamattiin Luontokeskus Haltiaan Espooseen, jossa oli samaan aikaan illallistilaisuus.
Ja sen illan toinen esiintyjä: Vuoden Saamelaiseksi valittu Niillas Holmberg ja Suvvaboját. En ole koskaan kuullut mitään sellaista musiikkia, se oli aivan upeaa. (Joku ehkä sattui näkemään paikan päältä kuvaamani live-videon Facebookissa… lisäksi video on edelleen myös katsottavissa täältä.) Kylmät väreet menivät pitkin selkäpiitä, kun nämä nuoret miehet vetivät lavalla. Upea päätös päivälle 🙂 Kiitos Niillas Holmberg ja Suvvaboját!!!

Sunnuntaina suunnitelmia, sanomaa ja sävyjä

Sunnuntaiaamuna oli kirkasta ja näin ensimmäistä kertaa Inaria ympäröivää maisemaa. Ja se olikin oikeastaan ainoa kerta. Kun lähdimme kohti Rovaniemeä iltapäivällä, oli taas jo pimeää. Esitysvuorossa olivat Minna Jakosuo (Kuukausi yksin erämaassa), Petteri Saario (Erämaan lumo), Pekka Sammallahti (Utsjoki – EU:n pohjoiskulmalla) ja Kikka Laakso (Poroelämää väreinä).

Pidin Camera Borealis -tapahtumassa siitä, kuinka ohjelma oli koottu: sama teema, mutta lähtökohdat olivat erilaisia. Samoin erilaista oli myös toteutus: kuvaesitysten lisäksi näimme myös lyhytelokuvia. Katsoimme yhden jakson Petteri Saarion Erämaan lumo -sarjasta. Tämän sarjan voi edelleen katsoa Yle Areenasta, suosittelen.
Valitettavasti jouduin lähtemään hieman ennen tapahtuman päättymistä, että ehdin Rovaniemeltä yöjunaan. Siksi viimeinen esitys jäi kokonaan näkemättä ja lähdin kesken Pekka Sammallahden esitystä. Eli ei, nimi ei mennyt väärin, koska Pekalla on veli nimeltä Pentti, joka on sekä saamelaiskulttuurin professori että luontokuvaaja.
Pentti tai Pekka – kuvat ovat upeita. Tällaisena valo-varjo- ja sävyintoilijana ei voinut kuin ihailla Pekan kuvissa olleita valoja, varjoja ja sävyjä. Eikä kuvauspaikkakaan ollut hassumpi: Pekka kuva takapihallaan Utsjoella. Takapihalla virtaa Tenojoki. Ei huono asuinpaikan valinta 🙂
Luontokuvarookie ja etelän ihminen Lapissa luontokuvatapahtumassa
Tuli sitten käytyä viikonloppumatkalla lnarissa…. En siis nähnyt revontulia muuta kuin valokuvissa, en nähnyt oikein maisemiakaan, saati poroja (yksi postilaatikko yritti tien varressa naamioitua poroksi), enkä tullut lappihulluksi (vielä?). Oliko matka siis epäonnistunut?
Ei kaikkea kerralla, kuten moni kommentoi Lapin postaustani Facebookissa… tainnuin perjantaina poronkäristyksestä, tulin lauantaina kylläiseksi lumesta, luontokuvista ja Lapin musiikista ja sunnuntaina minua heräteltiin suunnitelmilla, sanomalla ja sävyillä. Eikö siinä ole kylliksi yhdelle viikonlopulle?
Kun mietin, mikä nousee tärkeimmäksi ajatukseksi ja muistoksi Camera Borealiksesta ja Inarin reissusta, niin niitä ovat ihmiset ja intohimot. Ihmiset olivat omalla intohimollaan saaneet aikaan Camera Borealis -tapahtuman. Ihmiset olivat kuvanneet ja kokeneet omasta intohimostaan näitä asioita. Paikalle kokoontuu ihmisiä, joilla on sama intohimo.
Luontokuvarookie oppi taas paljon luonnosta, etelän ihminen Lapista, ja Tiina nautti intohimoisesti ihmisten tapaamisesta 🙂
Kiiitos kaikille.
Erityiskiitokset innostamisesta ja asioiden järjestämisestä Timolle. Samoin kuin ihanille Lealle ja Matille. Veitte sydämeni.
Camera Borealis 20 vuotta
Camera Borealiksen synty ajoittuu siihen, kun Inariin valmistui Saamelaismuseo ja Luontokeskus Siida.
– Kun kaamos alkoi, Inarin kylä hiljeni, eikä täällä tapahtunut mitään. Aloimme kehitellä ajatusta siitä, että kaamosajan jokaisena viikonloppuna olisi jokin tapahtuma, jotta saisimme elämää kylään.
Näin kertoo tapahtuman järjestämisessä alusta lähtien mukana ollut Timo Kukko. Kukko toimi silloin luontokeskuksen johtajana, joten hänellä oivallinen mahdollisuus olla mukana kehittämässä tapahtumaa.
– Ensimmäisinä vuosina meillä oli tapahtuman yhteydessä myös kurssitoimintaa: revotulikursseja. Kurssitoimintaa on tarkoitus herättää jälleen henkiin, koska ihmisiä kiinnostaa kuvaaminen kaamoksessa ja tietenkin revontulet.
– Siidan viereen on myös muutama vuosi sitten valmistunut Saamelaiskulttuurikeskus Sajos, jonka auditorioon mahtuu noin 400 henkeä. Myös tämä mahdollistaa Camera Borealiksen kehittämisen ja laajentamisen tulevaisuudessa.
Tapahtumaa järjestää Luontokeskus Siidan henkilökunta. Puistonjohtaja Pirjo Seurujärvi kehuukin tekijöitä motivoituneiksi ja pitää Camera Borealis -tapahtumaa tärkeänä osana keskuksen toimintaa.
– Monipuoliset luontoon liittyvät tapahtumat ovat keskeinen osa luontokeskusten toimintaa, ja täällä Ylä-Lapin luontokeskus Siidassa vuoden päätapahtuma on Camera Borealis.
– Teema oli tälle vuodelle helppo löytää. Lemmenjoen kansallispuiston sekä Kevon ja Sompion luonnonpuistojen 60-vuotisjuhlaa haluttiin juhlistaa myös Camera Borealis -tapahtumalla. Erämaiden perustamisestakin on kulunut 25 vuotta. Siinäpä sitä – Kairojen juhlaa.
Pirjon mukaan ensi vuoden tapahtuman järjestelyjä ei ole vielä aloitettu, vaan nyt hengähdetään hetki ja fiilistellään vielä viime viikonloppua.
– Kunhan aurinko taas kaamoksen jälkeen nousee, niin sitten on sen aika, ja sitten vain kaikille: Bures boahtin!
Pitänee alkaa selvittää, mitä viimeinen lause tarkoittaa…
Minulle tuli kuvista mieleen, niin ja tietysti erittäin ISO IKÄVÄ lapsuuteni Mutalahteen, joka on pieni Karjalaiskylä Ilomantsin kunnan alueella, lähellä Venäjän rajaa. Kuvista huokuu rauha, ne kutsuvat samoilemaan ja kuuntelemaan luonnon ääniä. Voin vaan kuvitella pakkasen ihanat, kirpeät äänet ja syksyisen, usvaisen hiljaisuuden. Bures boahtin, sehän tarkoittaakin ”Tervetuloa”. Siitä onkin aikaa, olikohan se 2000 heinäkuussa, kun olin Käsivarressa, laskeuduimme Altasta , Kilpisjärvi, Enontekiö, Muonio, Kittilä, hyttysiä oli aivan mahdottomasti Muonion alueella, mutta Kilpisjärven maisemat, ne olivat uskomattoman kauniit, Halti kruunasi mykistävästi kaiken kauneuden. Luonto on ihmeellinen Taidemaalari! Sitten, kun saan veljen tai siskon mukaan, lähdemme sinne ylös täältä Helsingin mukavuudesta.Kiitos näistä sivuista. Erityinen Kiitos Minnalle.
Heippa Tiina – olen entinen kurssilaisesi VVI:stä!
Inarin opistolla on opiskeltu tiedotusoppia yms. 1990-l:lla. Ensimmäisen valokuvauskurssin piti Martti Rikkonen maalis-huhtikuun vaihteessa 1988: Kuvattiin kevään ensimmäiset joutsenet Juutuanjoella ja seuraavana päivänä jatkettiin matkaa Varanginvuonolle Norjaan.
Kuulin elämäni parhaiten pidetyn luennon opistolla 1994. Sen piti paikallisen paliskunnan sihteeri – pororikkaiden sukua! Olin silloin APS – opiskelija ((Arctic Studies Program) Lapin Yliopiston Arktisessa Keskuksessa.
Paikkaan sisältyy myös ikäviä muistoja – ehkä pitäisi palata paikan päälle puhumaan. Kun pohjoiseen menee, niin pitää tietää ennalta mitä haluaa: haahuilu altistaa kaikenlaiselle ja kaikkien ystävä ei pidä olla.
Kukko on tuttuni Metsähallitusvisiittini ajoilta. Viimeksi suunnistimme yhdessä Janakkalan kirkon maisemissa v. 2012.
Terveisin Timo Martola