Tärkeintä ei ole osanotto, vaan kaikkien osanotto.

Koskaan aikaisemmin ei ole ollut näin helppoa tulla kansainväliseksi valokuvaajaksi. Someystävieni joukossa on ainakin yksi toimittaja/kirjailija ja yksi tiedottaja, joiden kuvat ovat hetkessä saaneet satojen tuhansien yleisön (toisessa varis laski liukumäkeä, toisessa jonotettiin nätissä rivissä bussiin).

Mutta ammattimaisemman valokuvan puolella oikeaan kansainväliseen tasa-arvoon on vielä pitkä, pitkä matka. Yksi syy ovat maksulliset valokuvakilpailut.

”Parin tuopin osallistumismaksu ei tunnu missään”.

Monista maista tuleville kollegoille osallistumismaksu on kynnyskysymys. Iranin pääkaupungissa Teheranissa on vilkas ja eläväinen galleriakenttä (miltä tuntuisi 2 000 avajaisvierasta, ihan omalla kohdalla?). Maan keskipalkka on 850 euroa, opiskelijoilla ja taiteilijoilla tietysti vähemmän. Kolmen kympin päivätuloista kaksi on aika kova hinta, potentiaalisesta näkyvyydestä jossain kilpailussa.

Ja vaikka ylimääräisiä rialeja olisikin, on osallistumismaksun suorittaminen mahdotonta. Iran on, USA:n boikotin takia, suljettu täysin kansainvälisen pankkijärjestelmän ulkopuolelle.

Monille, hmm, hankalammilla valuutoilla operoiville kansainvälisen luottokortin saaminen (eli siis kilpailumaksun maksaminen) on ylivoimaista.

”Miksi välittää joistain nepaleista?”

Koska Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolella asuu 80 % maapallon väestöstä. Mitä tarkoittaa valokuvalle, jos neljä viidestä maailman tarinoista jää kertomatta – tai ne huitaisee ohimennen projektikseen säätiön apurahalla tai isovanhempien Nokia-sijoitusten tuella matkustava parempiosainen?

”Jos kilpailuista tehtäisiin maksuttomia, järjestäjät hukkuisivat kuviin ja tekisivät konkurssin.”

Kyllä, pitää paikkaansa. Mutta takaako raha automaattisesti laadun?

World Press Photo on osallistujille ilmainen, mutta vaatii todistusta ammattilaisuudesta. LensCulture antaa osallistua ilmaiseksi yhdellä kuvalla – ja sen tuomaristossa on huippukuraattoreja.

Ja mikä estää kokeilemasta joukkorahoitusta? Vaikka niin, että osallistuja voisi halutessaan sponsoroida osallistujia niistä vähemmän onnekkaista maista?

Tai voihan järjestäjäkin antaa alennusta sitä ansaitseville?

”Miksi vaahdota kilpailuista, nehän ovat vain pieni osa valokuvaajan elämää?”

Koska useimmissa maissa ei ole samanlaista kulttuurikoneistoa kuin meillä: ei kirjastojen näyttelytiloja, ei järjestöjen gallerioita, ei kaupunginmuseoita, ei apurahoja.

Kilpailut ovat silloin ainoa tapa edetä valokuvan kentällä. Saada tarinoitaan kerrottua.

Kilpailuihin osallistumista ei pidä lopettaa. Kannattaa vain lukea säännöt tarkkaan ja osallistua niihin oikeisiin. Muille voi vaikka kirjoittaa pientä palautetta oikeudenmukaisuudesta.

Kirjoittaja on valokuvaaja, joka ei kilpaile väärin. Kolumniin on saatu mielipiteitä nepalilaisilta, burmalaisilta ja palestiinalaisilta kollegoilta. Lainaukset on dramatisoitu suomenkielisestä Facebook-keskustelusta.