Kirjassaan Johdatus filmiaikaan – Kirjoituksia valokuvaamisesta esseisti, kirjailija ja harrastajavalokuvaaja Antti Nylén pitää digitaalista kuvaamista yleisen ”edistysdespotismin” ja kaiken uuden kritiikittömän ihailun, ”irrationaalisen neofilian” saavutuksena, yhtenä niistä.

Nylén kyseenalaistaa valokuvauksen ”eteenpäinmenemisen ja vanhan taakse jättämisen lineaarisen metaforan”. Hänen mielestään digikuva ei siis korvannut filmiä eikä ollut sille edes hyvä jatke. Digi vain syntyi omana haaranaan valokuvauksen runkoon. Se mahdollisti internetissä leviävän ”hypervalokuvan” syntymisen omine tehtävineen.

Ei se tappanut vanhaa analogista valokuvausta, joka – sellaisena kuin Nylén haluaa – voi nyt ehkä paremmin kuin koskaan. Filmikuvaushan on vain iloinen, kun joku muu tekee raskaat työt sen puolesta. Nyt se saa tehdä jotakin, mitä sen digitaalinen serkku ei osaa tai ehdi. Filmikuvaus voi vihdoin olla vapaasti oma itsensä. Vasta äsken, vuosituhannen vaihteessa, digitalisoitumisen ansiosta, analoginen valokuvaus sai identiteettinsä. Siis aito ”filmikuvaus on yhtä uusi asia kuin digikuvauskin”.

Pimiöitä ylläpidetään yhä. Filmissä on ”hätkähdyttävä charmi, jotakin salaperäistä ja kohtalokasta, häivähdys taikuutta”.

Pimiö on Nylénille kuin pyhäkkö. Kuvan synty siellä on kiehtova mystinen rituaali, sakramentti, johon kuuluu moniaistisuus ja käsityö. Nyléniä kiinnostaa myös Polaroid-kuvaamisen lähes metafyysinen salaperäisyys. Digikuvaus sen sijaan on arkista, vulgaaria, arvoituksetonta, vailla pyhyyttä. Sitä Nylén ei ole harrastanut koskaan.

Nylén arvostaa kuvanteon vaivaa: ”Ehkä kuvaan filmille myös siksi, että se ärsyttää edistysdespoottisen aikakauden ihmisiä, joista filmikuvauksen tehottomuus ja vaivalloisuus on sietämätöntä. Minusta juuri vaiva ja ajan ja voimien ’haaskaus’ on siinä ihaninta.” Pimiötyöskentelyn rasittavuus ja siihen liittyvä voimien tuhlaus tekee valmiista paperikuvasta arvokkaan, jopa sakraalin, ”tehokkuutta palvovalle teknokratialle oudon”.

Nylén ihannoi filmin molekyylirakenteeseen jäävää ylivoimaista suoraa informaatiota. Digikennoonhan jää vain jonkinlainen epätäydellinen korvike, ei edes pikseleitä, paremminkin vain niiden numeroarvoja. Vaikka tämä ontologinen ero ei näkyisikään kuvassa, vaikuttaa se tiedostavan kuvaajan mieleen ja siten itse kuvaamistapahtumaan.

Nylénille tärkeä onkin juuri valokuvaamistapahtuma, kokemus tekemisestä. Kuvaamisen lopputulosta, sisältöä tai merkityksiä viesteinä hän ei kirjassaan erityisemmin pohdi. Hänelle keskeinen tavoite on paperisen kuvan käsin kosketeltava esineellisyys vastakohtana kalseille monitorinäytöille.

Hän kannattaa mieluummin sarjojen kuvaamista kuin irrallisia yksittäisiä kuvia ilman kontekstia. Sarjoja kuvaamalla ”valokuvausharrastus tosin alkaa lipsua kohti valokuvataidetta. Mutta mikäpä sen hauskempaa. ITE-valokuvataiteilijuus on kunniallinen kylähulluuden muoto. Oikeita valokuvataiteilijoita kannattaa tutkia tältä kannalta.”

Taidepuheessa on tapana välttää välineen korostamista. Nylén oudoksuu, että tekniikasta ”vaietaan erityisen visusti” juuri valokuvataiteen teoksien yhteydessä. Hän kaipaisi niihin teknisiä tietoja. Hän on myös innostunut monenlaisiin kokeiluihin ja manipulaatioihin – vanhalla, mutta yhä toimivalla tekniikalla.

Normien haastamisesta ja filmikuvauksestaan Nylén lohkaisee: ”Milloin tunnen itseni oikein ylpeäksi, ilmoitankin edustavani avantgardea”.

Retrofiilinen postneofiiliajan airut?

Kerro oma mielipiteesi lähettämällä kommentti alla!