So long, and thanks for the fish

Aloitin Kamera-lehden kolumnistina viisi vuotta sitten, mikä lehden kunniakkaasta historiasta on vaivaiset 6,76 %. Ensimmäisen kolumnini aihe oli amatööriyden ylistys. Palatkaamme alkuun.

Harrastaa-verbin kantasana on harras ja sen juuri on germaanisissa kielissä. Se tarkoittaa kovaa, ankaraa, vaativaa (hart, hard, hård jne.) Ja törkeän kova pitää olla, pärjätäkseen valokuvan kentällä nykyään.

F5.6-valokuvaklubin jatkoilla kerroin pöydälliselle Suomen johtavia lehtikuvaajia Kamera-lehden lopettamisesta. “Samana vuonna, kun valokuvaus hävisi”, sanoi yksi.

Ammattivalokuvassa on kurjuuden markkinat.

Kaikki häviää: keikat häviävät, asiakkaat häviävät, galleriat häviävät, ostajat häviävät, lehdet häviävät. Taito häviää: parilla eurolla saa ikuiset käyttöoikeudet kuvaan, jota kuka tahansa pystyy muutamilla prompteilla vaihtamaan vuorokauden aikaa, maanosaa, ihon sileydestä puhumattakaan. 

Kohta me kaikki näytämme samalta Adoben barbiemuotista tulleilta, vielä kun Iiu Susirajakin on käynyt sleeve-leikkauksessa.

Mutta harras tarkoittaa myös innokasta, ahkeraa ja johonkin puuhaan syventynyttä. Voi sitä määrää intoa mitä valokuvaa kohtaan nykyään koetaan! Kuvia otetaan enemmän kuin koskaan, valtavia kamerakauppoja perustetaan keskustoihin. Kuvista on tullut samaan aikaan erittäin arkisia (“tällaista varaosaa etsin”) ja yleviä (facebook-frendien loputtomat Fotografiska-pyhiinvaellusjorinat).

Tärkeintä on asenne; niin kauan kuin jaksamme olla hartaita, on toivoa.

Viimeinen poistuja jättäköön valot päälle.

Tuomo Manninen

Kirjoittaja on ammattikuvaaja, joka harrastaa Bachin kantaattien kuuntelua, uimista ja piilosanaristikoita.