Viime aikoina historiallisia valokuvaryhmiä on noussut Facebookissa kuin sieniä sateella: korona on saanut ihmiset katsomaan ympärilleen, kun Korfulle ei pääse. Ryhmästöstä on noussut myös kuvanvärittäjien ryhmä, joka tietokonevärittää vanhoja kuvia. Miksi? Mustavalkokuvia on väritetty niin kauan kuin niitä on otettu.

Katmandulaisen valokuvaliikkeen alakerrassa tupsutti hääkuvia vielä 90-luvulla parisenkymmentä retusoijaa; yhä harmittaa, etten teettänyt potrettia. Mustavalkoelokuvia alettiin värittää teollisesti 80-luvulla ja syykin oli vanha tuttu: värielokuvasta sai videokasettimarkkinoilla enemmän rahaa kuin mustavalkoisesta.

”Kaikki kunnia alkuperäiskuvaajille”

Värittäjien yksi perustelu on se, että he työskentelevät kunnioittaakseen alkuperäiskuvaajia; siis kutakuinkin niin, että jos Simbergillä olisi ollut vermeet, hänkin olisi kuvannut värille. Ehkä. Sitä emme tiedä, mutta tiedämme, ettei Signe Brander kuvannut väriä (I. K. Inha, toinen värittäjien ”kunnioituksen” kohde, teki värikokeiluja). Tiedämme myös, että ohjaaja Frank Capra taisteli sydänkohtaukseensa asti elokuvansa ”Ihmeellinen on elämä” värittämistä vastaan. Hän kun oli valaissut ja kuvannut sen nimenomaan mustavalkoiseksi, kuten me sen joka joulu näemme, YLElle kiitos! Ilkeämielinen voisi mieltää Suuren Kunnioituksen respektioikeuden kieltämisenä, teosta kun ei saisi ”muuttaa tekijän kirjallista tai taiteellista arvoa tai omalaatuisuutta loukkaavalla tavalla”, mutta mehän luotamme tietysti aikeiden puhtauteen, eikös juu?

”Väreissä maailman voi kuvitella eri tavalla eloon”

Yksi perustelu on maailman värillisyys: ”1920- ja 1930-luvuilla veri oli punaista ja ruoho vihreää, paitsi vanhoissa valokuvissa”. No ei ollut. Nurmi oli silloin ja vieläkin keltaista, ruskeaa, jopa mustaa; veren eri värit saatte ihan itse katsoa Tarantino-elokuvista. Meillä ei ole mitään käsitystä siitä, minkä värinen joku takki tai seinä on ollut. Kaikki värit jälkiväritetyissä kuvissa tulevat nk. stetsonista, joka sijaitsee useimmiten israelilaisessa tietokoneohjelmassa. Ai niin, se lupaamani koe: latasin Taistelevat metsot, tein siitä mustavalkoisen ja syötin MyHeritageen. Lopputuloksen näette yllä, alkuperäisen halutessanne Wikipediassa. ”Melko hämmästyttävä, eikö olekin?”, kysyi MyHeritage ja olen ihan samaa mieltä. Tällä samalla metodilla käytetään päivittäin Branderin, Inhan, jopa Hugo Simbergin kuvia nörttivärityskirjoina. Muuten, MyHeritagen palvelu on kiinalaisilta lisensoitu, mitä kannattaa perhekuvia ladatessa pohtia.

”Kiva, kun on väreissä 💕”.

Mitä välii, sanoo joku. Miksi joku mekko on niin tärkeä? Historiankirjoitus on yritys saada tolkkua kaikesta tarpeettomasta kohinasta: valheista, epätietoisuudesta, uskomuksista ja väärinymmärryksistä. Miksi tuottaisimme niitä ehdoin tahdoin lisää? Vuodet ovat opettaneet, kuinka helposti kuvaajatiedot tipahtavat pois ihan perinteisissäkin medioissa julkaistaessa; netissä asialliset kuvaaja – saati väritystiedot tuntuvat olevan enemmän poikkeus kuin sääntö. On siis vain ajan kysymys, milloin jälkiväritettyjä kuvia päätyy vahingossa oppikirjoihin. Ja tämä kaikki pelkän viihteen takia.

”Jos väritys osattaisiin tehdä alkuperäisiin väreihin…”

Entä jos historiasta kiinnostunut valokuvaaja haluaisi jäädä historiaan? Se on harvinaisen helppoa: tarvitsee vain ottaa yhteyttä omaan museoon ja kysyä, miten voi oikeasti olla avuksi. Esimerkiksi Helsingin kaupunginmuseolla on vapaaehtoisista koostuva joukkio, Kuvaussakki. Näet paras tapa kunnioittaa Signe Branderia on jatkaa hänen työtään. Oikeissa väreissä.

Kirjoittaja on värivalokuvaaja ja Kadonnutta Helsinkiä etsimässä -ryhmän moderaattori.
Lainaukset ovat Facebookin ryhmistä.