Kesä ahdistaa kuvajaa aiheiden runsaudella. Mitä niistä olisi pakko valita, matkimatta jo tuhansin kuvin kerrottua? Sortuako maneeriin, jota jotkut kutsuvat vaatimattomasti tai itseironisesti ”kameran ulkoiluttamiseksi”? Jos koiran tavoin kamerakin voisi olla paras ystäväni, ei sillä kuitenkaan ole tarvetta ulos reviiriä merkitsemään.

Mikä neuvoksi, jos kuvaan ahkerasti ja ilmaisuni uudistamiseenkin minulla olisi halua, mutta tulosta ei vain näy ja motivaationikin alkaa hiipua? Mistä apu, vaikka väkisin? Kehonrakentajat voivat doupata steroideilla. Millä kuvanrakentajat ja minä? Jotkut kuvaajat ovatkin löytäneet uuden innoituksen…

…Blipfotosta

Sen idea on, että ottaisin – tarvittaessa itseäni pakottaen – yhden valokuvan jokaisena päivänä. Ellei valmista kuvaideaa olisi, keksisin sellaisen vaikka väkisin. Blipfotoa onkin puolustettu vertaamalla sitä pianistin pakollisiin motorisiin sormiharjoituksiin. Mutta entäs sen ”musiikin” eli siis valokuvien sisältö ja merkitys…? Löytyisiköhän tuon velvoituksen sijasta kuitenkin apua mieluummin…

…luovasta laiskuudesta?

Kasvatustieteen professori, kirjailija ym. Juha T. Hakala kertoo hauskassa ja kesälukemiseksikin sopivassa kirjassaan Luova laiskuus – anna ideoille siivet (Gummerus 2013), miten hikipinkous, suorituspakko ja ainainen kiire ovat myrkkyä luovuudelle. Mitään erityislahjakkuutta luovuuteen ei tarvita. Sitä piilee jokaisessa. Ratkaisevaa sen esiin pääsylle on riittävä joutilaisuus, jotta ajatuksella olisi aikaa lentää. Tai oikeammin: vasta, kun aivot ovat levänneet arjesta tulvivista rutiineista, alitajunnasta voi päästä purkautumaan ja nousemaan siivilleen ideoita, joita on voitu yrittää puristaa esille kiireessä, pitkään ja turhaan. Ja nyt se siis tapahtuu yllättäen ja pyytämättä!

 ”Hiki ei saa haista taiteessa”, sanoi vanha kuvismaikkakin. Taiteilijoiden teosten perustat kehittyvät usein näennäisessä joutilaisuudessa. Moni muu on saattanut huomata, miten luovat oivallukset voivat välähtää esiin mahdollisimman monotonisissa hitaissa askareissa. Altistuakseen rauhassa sellaiselle joku voi vaikkapa ryhtyä tiskaamaan käsin, konetiskin sijasta. Monen kokemus lienee sekin, että kävely- tai juoksulenkki ympäristössä, jossa ei ole mitään uutta, voi johtaa samaan, kuormittavien ajatusten tyhjenemiseen, luovien ideoiden mieleen juolahtamiseen. Tai muutoin rentouduttua, jopa unessa.

Enpä siis ulkoilutakaan kameraa. Jätän sen kotiin, ulkoilen itse! Yllättäen saattaa päähäni pälkähtää ideoita. Siispä niiden muistiin merkitsemiseksi pidän mukanani kynän ja paperia – mutta en kännykkää, koska siinäkin on kamera!

Aivojen nollaaminen saattaisi vain kärsiä jokapäiväisestä blipfotojen ottamisen stressistä, ja tulokseksi saattaisikin jäädä flopfotoja? Laiskana lojuessani pääsenkin helpommalla. Ja jos Hakalaa on uskominen, luovaa tulosta voi syntyä kuin itsestään tai ”sattumalta” – eli alitajunnan raataessa. Nähtäväksi jää.

Sattuma suosii valmistautunutta mieltä. Joutilaisuudessakin voi valmistautua. Riittävän laiskaa, luovaa kesäistä loikoilua ja riittävää unta itse kullekin!

Väärä Kurkku