Kiinnostaako kuvaaja eikä pelkästään kuva?

Kirjoittanut 24.10.2017

Presidenttiehdokas haastattelee maailmankuulua valokuvaajaa suuren mediakohun jälkeen. Tilaisuuteen eivät kaikki kuulijat mahdu sisälle. Fantasiaahan tuo tietysti on. Anteeksi, että lipsahti!

Fantasia on hassu – mutta miksi? Eikö valokuvataide voisi olla niin suuressa kansansuosiossa, että poliitikot ottaisivat sen yhtä tosissaan kuin sanataiteen?

Helsingin tulevat kirjamessut herättivät otsikon kysymyksen. Messuillahan ovat esillä yhä enemmän kirjailijat mielipiteineen, yhä vähemmän pelkästään heidän kirjansa. Eikä vain messuilla, vaan muussakin julkisuudessa, lehdissä, tv-viihteessä.

Pelkkä taide ei riitä

Taiteen nykyisessä huomiotaloudessa on tajuttu, ettei pelkkä taide vielä myy hyvin. Verkostoituminen taidemaailman sisällä ei myöskään enää riitä. Ulkoinen huomio on välttämätön.

On korostettava taiteilijan persoonaa tavoilla, joilla ei aiemmin katsottu olevan juuri mitään tekemistä taiteen kanssa. Vähintäänkin on näyttäydyttävä julkisuudessa. Sitä vältteli Rosa Liksom, mutta ei välttele enää.

Monelle muulle on mediahuomioon pyrkiminen suorastaan välttämätöntä, jottei jäisi tuntemattomaksi köyhäksi neroksi. Sehän olisi toki tappio kulttuuriyleisöllekin.

Nimi merkitsee…

Jenni Haukion keräämä runokooste pysytteli kotimaisen kaunokirjallisuuden myyntitilaston kärjessä tänä vuonna huhtikuusta elokuuhun. Jos se tuo runoille uusia lukijoita, sehän on vain hyvä. Onnistuisiko tämä yhtä hyvin jonkun tuntemattoman keräämänä?

Eikö kulttuuria edistä sekin, että yleisöä kiinnostaa edes taiteilija itse, kuin yhtenä meistä? Tai hänen perheensä? Tai liikuttavat kertomukset hänen luomisen tuskastaan? Eikö tällainen human interest -aineisto  voida nähdä myös taiteen taustoituksena, kuluttajavalistuksena, eikä pelkästään myynnin edistäjänä?

…monin eri tavoin, valokuvauksessakin

Jäisikö Meeri Koutaniemen kuvajournalismi vähemmän vaikuttavaksi (tai vähemmän kiistellyksi), ellei kuvaajaa esiteltäisi lehdissä?

Paroni von Münchausen väitti nostaneensa itsensä suosta vetämällä tukastaan. Joku julkisuuden voiman tajuava kuvataiteen nykyparoni on voinut onnistua jopa paremmin: ilmoittautumalla uudeksi neroksi hän on nostanut nimensä suosta kuuluisuuteen, monien asiantuntijoidenkin hurratessa. Lopulta kuitenkin joku pikkupoika tai rohkea ”verkostoitumaton” kriitikko on saattanut osoittaa, kuinka vaatteeton on tuo keisariksi julistautunut.

Voimme katsoa valokuvaa tajuamatta, mistä siinä on kysymys. Odotettuamme visuaalista loistokkuutta petymme. Sitten katsomme kuvajan nimen: Elina Brotherus. Osaamme heti virittäytyä vastaanottamaan hänen kuviensa käsitteellisen sisällön. Saamme tulkinnan mahdollisuuden. Kokemuksemme ei jää vain paronien selitysten varaan.

Elina Brotheruksella on parhaillaan näyttely Pariisin Pompidou-keskuksessa. Mutta milloin näemme hänet tv:n viihdevisailussa? Emme taida nähdä. Hyvä niin?

Mutta ehkä vielä joskus huippupoliitikko haastattelee merkittävällä estradilla jotakin valokuvaajaa. Eikä se ole enää hassu fantasia.

P.S.

Viime päivinä on paheksuttu työntekoa julkisesti karttavaa, sosiaaliturvaa väärin käyttävää Ossi Nymania. Syy: Helsingin Sanomien haastattelu 13.10.2017. Sehän on ajankohtainen esimerkki huomiotalouden taitavasta hyödyntämisestä: loikka tuntemattomuudesta kirjoja ostavan yleisön tietoisuuteen, sopivasti Kirjamessujen alla! Paheksuttavaako sekin?

Eilen 25.10. HS:n kriitikko muistutti, että kyllä Nymanin kirja on myös hyvä. Mutta ”ajatukset noteerataan vain jos niillä on kasvot”.

Miten valokuvakirja onnistuisi tuollaisessa? Ehdotuksia?

Kerro oma mielipiteesi lähettämällä kommentti alla!