Missä vietit 1980-lukusi? Samaan aikaan kun te muut jorasitte mallien kanssa Adlonissa, minä kökötin hapon ja emäksen välissä parin neliön kopissa, rikinkeltaisen valon alla rinnakkaisohjelmaa kuunnellen.

90-luku alkoi vielä pimeämmissä merkeissä: väriprintit tulivat muotiin ja nyt kökötettiin säkkipimeässä, yhä rinnakkaisohjelmaa kuunnellen (kukaan ei ollut kertonut labran radiolle YLEn kanavauudistuksesta). Tetenal Mono PK -kehite oli vielä siitä jaloa ainetta, että sen roiskeet syövyttivät värit kaikesta mihin ne koskivat. Kuten vastahankituista farkuista.

Tänään tapahtunutta:

1) Aamulla kaivoin arkistosta tuttujen hääkuvan ja pienien säätöjen jälkeen laitoin sen Koskelaan ja vihkipastorille Vuosaareen.

2) Kuvasin viikonloppuna Superwood-festivaaleilla Kimmo Pohjosen keikkaa keskellä pimeää syksyistä metsää. Nyt kaivoin puut varjoista esiin ja lähetin kuvat toiselle puolelle katua.

3) Osallistuin Kansallisteatterin leikkisään instakuvakuukauteen: etsin kaikki Kansiksessa ottamani kuvat Lightroomin huikealla maps-komennolla. Postasin hauskimman.

4) Sveitsin-galleristini pyysi lisää kuvia Projektista: kasasin, pikakäsittelin ja laitoin menemään Geneveen.

Tämä kaikki päivänvalossa aamutakkisillaan, espressoja siemaillen. Maailmasta ei todellakaan löydy niin paljoa romantiikkaa, että minut saisi takaisin pimiöön töihin.

Analogi-digitaali-kädenvääntöä on käyty paitsi musiikissa myös valokuvassa. Ja kutakuinkin samanlaisin perustein. Filmin ”jälkeä” pidetään erityisen henkevänä. Analogisuutta pidetään elämänläheisempänä ja aidompana.

Filmissä nähdään suunnilleen pieniä keijuja, esimerkkinä tämä Filmihullu-lehdessä ollut analogielokuvan apologia: ”Filmikuvaa katsoessamme meidän on helppo tuntea, että syvyyssuunnassa avautuu molekyylien, atomien, elektronien ja partikkeleiden loputtomuus. Filmiesityksessä vierailemme äärettömyyksien maailmassa, mutta digiesityksessä on lähtökohtana äärellisyys, absoluuttinen ykkösten ja nollien määrittely?”.

Hii-hoo, hopeagelatiini!

Teknisesti filmipohjaiset materiaalit jäävät, valitettavasti, kaikin tavoin digiratkaisuille. Ja hien ja kyynelten kostuttamat filmiruudut digitalisoidaan joka tapauksessa jossain vaiheessa tuotantoketjua, viimeistään ennen painamista.

Mitä valokuvataiteeseen tulee, jo kymmenen vuotta sitten neljä viidestä Arlesin näyttelyissä olleista kuvista oli mustesuihkuvedoksia.

On kuitenkin olemassa kuvaajia, jotka ovat onnistuneet venyttämään analogisen tekemisen rajoja. Meillä suomalaisilla on ainakin yksi esimerkki: Pentti Sammallahti, jonka työnkulku on suuri ylistyslaulu perinteisille prosesseille.

Paperiin saa reiän vaikka naulalla, mutta japanilaisen jousiampujan, kyūdōkan työn katsomisesta uskoo, että reiällä on joku suurempi merkitys. Ja juuri siitä on Sammallahden kuvissa kysymys. Niitä katsoessaan tuntee partikkeleiden loputtomuuden.

Kirjoittaja on ammattikuvaaja, jolla ei ole yhtään vinyylilevyä, mutta filmiä löytyy jääkaapista.