Rosenthalin Iwo Jiman lipunnosto. Langen köyhä äiti. Dois­neaun suutelijat. Cartier-Bressonin päivällinen joen varrella. Khaldein neuvostolippu Reichstagin katolla.

Jokaisella kansalla on omat klassikko­kuvansa, jotka ovat muokanneet kansallista itsetuntoa ja jotka ovat osa kansallista tarinaa.

Mikä olisi Se Suomalainen Valokuvaklassikko?

Pohdin tätä taannoin tuttavapiirissäni, kohtaamisissa ja facebook-keskustelussa. Kommentoijia oli satakunta, suurin osa kuvan ja viestinnän ammattilaisia.

Mikä tekee kuvasta klassikon? Ainakin kuvan pitää tulla mieleen parista sanasta, eli sitä ei tarvitse erikseen ryhtyä googlailemaan.

Kuvan tulee tietenkin olla jonkun nimetyn henkilön ottama. Dramaattisia tapahtumia (Paasikivi lähdössä Moskovan-neuvotteluihin, talvisodan päättyminen jne.) ehdotettiin paljon, mutta sitä yhtä kaiken määrittelevää kuvaa ei kuitenkaan löytynyt.

Kuvan pitää olla julkaisunsa jälkeen monistettu, toisin sanoen sen verran tunnettu, että siitä on tehty meemejä, t-paitoja, piparkakkutaloja ja muuta sellaista.

Kuvan tulee myös kertoa Suomesta tai suomalaisista. Esimerkiksi Pentti Sammallahden sinänsä ikonisista töistä suurin osa on kuvattu rajojemme ulkopuolella.

Voittokuvat puuttuivat keskustelusta kokonaan, joka johtunee eniten siitä, ettei itsenäisen ajan Suomen aikana ole voitettu kuin yksi sota. Lapin sodan voittoa ei juurikaan juhlittu – vai veivätkö saksalaiset kaikki ylimääräiset rullat Agfaa mukanaan?

Moni ehdotti kuvaksi myös ”tavallista elämää”, aina Caj Bremerin promootiotanssiaisista Manskulla Pekka Turusen/Esko Männikön pystykorva- ja karvalakkikuviin asti. Hienoja teoksia, muttei yksikään ehkä vielä ylitä t-paitakynnystä.

Ja sitten tietysti Kekkonen: Jussi Aallon Kekkos-potretti, Caj Bremerin Kekkonen Napoleonina, Kalle Kultalan Kekkonen havaijipaidassa noottia lukemassa, Pentti Nissisen Kekkosta talutetaan Tamminiemessä…

Pikantti ehdotus oli Risto Vuorimiehen Roadrunner, Hurriganesin ikoninen levynkansi.

Ei-penkkiurheilijan yllätti urheiluku­vien määrä. Eikä välttämättä voittojen, vaan eritoten pettymysten kuvasto. Leif Weckströmin Martti Vainio selittämässä doping-tapaustaan kuin viimeisellä ehtoollisella, Pentti Koskisen kuva Timo Mäkisen Ministä luukku auki…

Kaksi kuitenkin nousi yli muiden: Hannes Heikuran kuva Mika Myllylästä harjoittelemassa suossa ja Sami Keron jääkiekkovoiton juhlija Mantalla.

Jälkimmäinen jakoi kommentoijia melko tarkkaan nais-/miesakselilla eikä ihme: sanottiinhan kuvassa olevan ”juonteensa juureviin äijämenoihin, perkele, suo, keppana ja kova ääni”.

Ja tietysti koko kysymys kyseenalaistettiin, totaalisen keinotekoisena ja kulttuuria hierarkisoivana. Mikä on ihan oikein: jos kaikki suomalaiset eivät syö enää kinkkua ja laatikoita jouluna, pitääkö kansalliskokemuksen olla yhteneväinen.

Mikä on Sinun ehdotuksesi suomalaiseksi klassikkokuvaksi? Sana on vapaa alapuolen kommenttiosiossa. Palkintona alalla vallitseva freelance-diili: kosolti mainetta ja kunniaa!

Kirjoittaja on valokuvaaja, jonka mielestä on ehdottomasti parempi olla kansallismielinen kuin Kansallismielinen.