Oppe nyt wanha ia noori.

Päädyimme tv-kuvaajaystäväni kanssa tekemään vaihtokaupan: minä opetan häntä ottamaan valokuvia (”stillejä”, kuten liikkuvan kuvan puolella sanotaan) ja hän minua kuvaamaan videota. Ongelmaksi tuli se, mitä ihmettä oikein opettaa: ystäväni on tehnyt vuosia uutisia, reppareita ja dokkareita Ylellä ja ”tottunut pyörittämään kameraa, kunnes saa ikuistettua sen, mitä tilanteesta on saatavissa”. Valaisukin on jo hanskassa.

Ystävän itsensä mielestä ongelma on ”oikean hetken vangitseminen”, joka onneksi on jotain sellaista, mitä voi oppia. Kirjasta.

Magnum on kuvatoimisto, jonka Capa perusti yhdessä Cartier-Bressonin ja parin muun kanssa ja joka vastaa monista maailman kuuluisimmista kuvasarjoista. Muutama vuosi sitten ilmestyi teos, joka paljastaa Magnum-kuvaajien salaisuudet.

Magnum Contact Sheets -kirja sisältää Magnum-kuvaajien pinnakkaisia. Nevä-nuorisolle kerrottakoon, että pinnakkainen on arkki, johon on valotettu kaikki negatiivit yhdelle valokuva-arkille, siitä nimi. Me tosiäijät osaamme tietysti lukea kuvia suoraan negatiiveista, mutta onneksi Magnumilla on ollut aikaa/rahaa/porukkaa pinnakkaisia tekemään. Pinnakkainen kun on valokuvan pieni historia: se kertoo, mitä tapahtui kuvan oton jälkeen ja eritoten ennen sitä.

Ensimmäinen huomio kirjasta on se, kuinka säästeliäästi Magnumissa on Kuvattu. Ruutu ruudulta aiheet vaihtuvat, harvoista kuvista on rinnakkaisruutuja. Capan Normandian maihinnousun kuvissa (1944) syykin on selvä: kopisti hermostuksissaan kuivatessaan sulatti filmejä niin, että vain kuusi ruutua selvisi.

Listin Mies ja koira -kuvan pinnakkaista (1936) katsoo kuin elokuvaa, jossa kamera liikkuu etsien parasta kuvaa eikä pysähdy, vaikka Se Täydellinen olikin jo otettu. Capan Leipzig-sarja (1945) taas on morbidi dokumentti: alussa sotilas ehkä vähän hymyileekin kuularuiskua käyttäessään, loppuruuduissa hän makaa verilammikossa.

Halsmannin Dali-pinnakkainen (1948) näyttää riemastuttavalla tavalla, mikä kaikki voi mennä pieleen kuvassa, jossa on mm. hyppäävä taiteilija, kolme lentävää kissaa ja vesiroiske. Towellin Gaza-sarjassa (1993) näkyy, kuinka ikoninen kuva tehdään 14 ruudussa; loppufilmin ajan voikin haahuilla ympäriinsä.

139 pinnakkaista kierrättää meitä maailman ympäri, historiallisesta tapahtumasta toiseen. Soditaan Vietnamissa ja Nicaraguassa, tavataan Malcolm X ja Che Guevara, matkataan Robert Kennedyn hautajaissaattuejunassa. Muurit murtuvat, tornit kaatuvat ja panssarit palavat.

Jossain vaiheessa huomaa keskittyvänsä eniten ihan tavallisiin asioihin: Erwittin itkettävän hienoon sarjaan oman esikoislapsen ensimmäisestä kotiintulosta (1953) tai Parken pinnakkaiseen yöunia häirinneestä opossumista (2004).

Itselleni opettavaisimpia taitavat olla Erwittin Mies ja buldoggi -kuvan synty (2000) ja tietysti Parrin kaksi esiteltyä pinnakkaista: ne muistuttavat jälleen kerran siitä, kuinka paljon työtä ”spontaanius” vaatiikaan.

Kirjoittaja on valokuvaaja, jonka videoteos myytiin juuri keskieurooppalaiseen kokoelmaan.