Olipa kerran sirkuskoulu Tallinnassa.

Kansainvälisen sirkusmaailman katse sattui osumaan Viroon: ensimmäinen virolaisakrobaatti oli saanut kansainvälisen agentuurin itseään edustamaan ja sirkusvientiorganisaatio kutsuttua Suuren Kansainvälisen Sirkuksen kykyjenetsijöitä paikalle. Nämä innostuivat virolaisten puhtaasta ilmaisusta ja suurelle kansainväliselle kesäkiertueelle palkattiin muutama akrobaatti.

Koko maailma tuntui olevan Virolle auki.

Sirkuskoulun rehtori poti, kaikkien maailman pienten koulujen pienten rehtorien tavoin, kokokateutta. Niinpä kun klovnerian opettaja lupasi tehdä sirkuskoulusta maailman hienoimman, hän tarttui tilaisuuteen. Klovnerian opettajasta tuli Impresario.

Impresario ryhtyi, opetuksen sivussa, kuiskuttelemaan ensimmäisten vuosikurssien opiskelijoille tekevänsä näistä tähtiä. Akrobaattimuseon johtaja palkattiin valmentamaan nuoria; hän kutsui oppilaita museoonsa esiintymään ja akrobatia-apurahalautakunnan puheenjohtajana järjesti lisärahoitusta. Impresario kierrätti nuoret Vilnan sirkuksen kautta akrobaattimessuille Riikaan, jossa nämä saivat näyttää kykyjään eurooppalaiselle sirkusväelle. Sivussa Impresario perusti Tallinn School-nimisen manageritoimiston, johon parhaiten myyneet akrobaatit automaattisesti liitettiin.

Kaikki olivat tyytyväisiä: koulun rehtori ja Impresario paistattelivat parrasvaloissa. Sirkuskouluun haettiin ympäri maailman. Akrobaattimuseon johtaja sai kutsuja luennoimaan ympäri maailman. Tallinn Schoolin akrobaattinuoret saivat yhä parempia kiinnityksiä -ja Impresario puolet heidän tuloistaan, sirkuskoulun palkkioiden lisäksi: hänet oli nimitetty, ensimmäisenä klovnina, erityisopettajaksi akrobaattiosastolle.

Kulttuuri- ja urheiluministeriö syösi rahaa Tallinn Schoolin markkinointihankkeille ja Impresarion valta kasvoi: hänet kutsuttiin maailman sirkusmessujen hallituksiin ja lautakuntiin.

Aivan hiljaa olivat ne sirkuskoulun kasvatit, jotka tipautettiin 20-vuotiaina pois järjestelmästä. Impresarion tavatessaan he ehkä etsivät vielä itseään – kuka meistä on valmis 20-vuotiaana? – tai heidän temppunsa eivät vain juuri silloin olleet haluttuja. Jotkut olivat olleet mukana osan aikaa ja pudotettu kesken pois, koska temput eivät olleet tarpeeksi myyviä. Näiden akrobaattien tie yksinkertaisesti pysähtyi kuin seinään: lähes kaikki virolainen akrobatiarahoitus ja -huomio meni Tallinn Schoolille. Kouluaan lopettelevat nuoret vain huomasivat, ettei heitä päästetty perinteiseen Loppusirkukseen esittelemään kuuden vuoden aikana oppimiaan temppuja: impresario valitsi mukaan vain suojattejaan.

Ne muutamat, jotka onnistuivat pääsemään muihin sirkuksiin, huomasivat, että Impresario esti, tulojaan ja suojattejaan varjellakseen, kaiken muun virolaisen akrobatian etenemisen hallitsemillaan alueilla.

Ja vielä kun Akrobatiamuseon johtaja julisti, ettei Virossa ollut varteenotettavaa akrobatiaa Tallinn Schoolin ulkopuolella, ne harvat kriittiset Schoolin akrobaatit eivät uskaltautuneet irrottautua.

Impresarion valta vain kasvoi: hänellä oli tapana pelotella nuoria suojattejaan dramaattisilla paljastustarinoilla niistä jotka olivat pudonneet telineiltä. Hän saneli suojateilleen, missä nämä saivat esiintyä ja missä eivät. Ja missä asuissa: naispuolisille akrobaateille kerrottiin, että he kyllä pärjäisivät paremmin paljastavammissa asuissa. Pahemmastakin puhuttiin.

Niin kuin aina käy, sirkusmaailman katse siirtyi eteenpäin kohti uusia maita: yhtäkkiä nigerialainen veitsenheitto olikin Se Suuri Juttu.

Impresario vetäytyi Varsovaan, jossa hän piti pientä sirkusta, jonne Sirkuskoulusta tehtiin toiviomatkoja vielä vuosien jälkeen.

Akrobaattimuseon johtaja ja Sirkuskoulun rehtori vetäytyivät eläkkeelle.

Ja Tallinnassa oli monia kalliin akrobaattikoulutuksen saaneita taksikuskeja ja kampaajia.

Onneksi meillä Suomessa ei tällaista voisi tapahtua.

Sen pituinen se.

Kirjoittaja on valokuvaaja, joka seuraa sirkusta.