Noin kuusikymmentä vuotta kuvannut Timo Kirves on Suomen tunnetuimpia valokuvaajia. Katukuvaajanakin kunnostautunut Kirves odottaa ja tarkkailee herkullisia kuvaustilanteita.

Vuonna 1939 syntynyt Kirves ihaili nuorena poikana enoansa ja kummisetäänsä, jotka olivat molemmat lahjakkaita amatöörivalokuvaajia. Oppikoulussa ollessaan hän sai lahjaksi Brownie-kameran. Ihmiskuvaus kiinnosti häntä jo silloin, ja ihmiset olivatkin hänen ensimmäisiä kuvauskohteitaan.

– Ihmiset ovat kivoja, Kirves nauraa iloisesti.

Kauppakorkeakoulusta kameraseuraan

Lukiossa Kirves alkoi itse kehittää kuvia, ja pääsikin pimiötekniikan kanssa sinuiksi saman tien.

– Siellä minä vaatehuoneessa turkkien alla pidin pimiötä. Luin innokkaasti kaikenlaisia lehtiä, ja ennen kaikkea Lookia, ja koitin kovasti tehdä kuvistani samanlaisia kuin olin lehdissä nähnyt.

Suomessa ei vielä ollut mahdollista opiskella valokuvausta, joten nuorukainen päätti opiskella ekonomiksi, vaikka hänellä olisi ollut taitoja myös muusikon uraan. Hän soitti klarinettia jazz-yhtyeessä. Ansaitsemillaan keikkarahoilla Kirves osti ensimmäisen kunnon kameransa.

Valokuvaus oli kuitenkin lähimpänä sydäntä, ja kauppakorkeakoulussa oli onneksi hyvä valokuvalaboratorio.

– Kun muut istuivat luennoilla, minä istuin pimiössä. Korkeakoulu-urani jäikin yhteen laskutikkutenttiin.

– En ulkomaillekaan voinut oikein lähteä opiskelemaan, koska olin juuri mennyt naimisiin. Mutta en usko että hävisin yhtään mitään, vaikka en kouluja ole käynytkään. Koulussa oppii vain käymään koulua, mutta taidot opiskellaan jossakin ihan muualla.

– Laatikkokameran kanssa kuvatessa pidin peukkuja pystyssä koko ajan, koska kuvat joko onnistuivat tai sitten eivät. Yleensä eivät.

Valokuvauskirjallisuutta oli tarjolla paljon.

– Olin onnekas, koska olin opiskellut saksaa, ja suurin osa alan kirjallisuudesta oli saksaksi. Eli sain oppini kirjoista, en koulusta.

Kirves jätti kaupallisen alan opinnot, ja liittyi kameraseuraan.

– Kaikki valokuvauksen silloisen gurut olivat siellä, ja sain myös apua ihan kaikkeen, jos vain tarvitsin. Seuralla oli todella hyvä labbis, ja kaikki seuran kuvaajat tuntuivat olevan todella pitkällä taidoissaan. Tuntui, että olin vihdoin isoissa ympyröissä. Olimme kaikki nuoria, ja 1960-luvun alussa koko nuorisoliikehdintä alkoi muutenkin nostaa päätään, ja vanhemmat ihmiset tykkäsivät, että saivat olla palavahenkisten nuorten kanssa.

Kameraseurat järjestivät myös paljon kilpailuja, ja niihin osallistuttiin ahkerasti. Kilpailujen voittajat julkaistiin Helsingin Sanomissa, ja Kirves päätti mennä töihin sanomalehteen. Innokas enokin kannusti.

Epätavallisia muotikuvia

Sukulaisensa kautta hän päätyi kuitenkin Claire Ahon assistentiksi, ja sitä myötä Elokuva-Aitta -lehtikin tuli tutuksi. Lehden päätoimittajana toimi Kirsti Jaantila.

– Olen ollut onnekas, koska urallani on pomoina ollut aivan loistavia, fiksuja ja osaavia naisia. Jaantila opetti minulle valokuvauksen kaupallisen puolen, sekä sen minkä takia kuvia ylipäätään tehdään ja mitä lukija lehdeltään kaipaa.

Lehtiurallaan Kirves tuli tunnetuksi niin muoti-, uutis- kuin reportaasikuvaajanakin. Asiakkaina olivat esimerkiksi Me Naiset, Helsingin Sanomat, Suomen Kuvalehti, Kotiliesi sekä vuonna 1963 perustettu Anna-lehti.

– Muotikuvaus oli kutkuttavaa, ja poikkesin traditionaalisesta kaavasta sillä saralla. Kuvasin muotia luonnonvalossa sekä erikoisissa ympäristöissä, kuten raitiovaunuhalleilla. Kuvasimme valtavasti koko ajan. Jokaisesta vaatteesta tehtiin kymmeniä vedoksia, jotka sitten piti lähettää lehtiin.

Hän liittyi myös Finnseven-osuuskuntaan, jossa oli mukana muunmuassa Caj Bremer, Seppo Saves ja Aulis Nyqvist.

Osuuskunta toimi viitisen vuotta, ja miehet kuvasivat reportaaseja koko ajan.

– Kuvasin myös muotia samaan aikaan, koska siitä maksettiin hyvin. Näillä niin sanotuilla rättikuvilla rahoitin heikommin maksetut lehtityöt.

– Minusta tuli taiteilija, ja sen myötä tuli myös velkoja, joten menin töihin mainostoimistoon, koska palkka oli hyvä. Se oli sellaista siistiä sisätyötä. Mutta ei se ollut minun oma lajini ollenkaan. Studiokuvaajan täytyy nähdä tarinat päässään, enkä ollut sillä lailla mikään näkijä. Potkutkin sain, koska olin kuulemma yhteistyökyvytön, Kirves hekottaa.

Hän haki reippaasti töitä, ja kiersi lehtiä.

– Työnhaussa ei ollut mitään ongelmaa, ja sitten päädyin Kotilieteen. Silloin olin jo melkein viisikymppinen, ja tuntui etten oikein solahtanut jengiin enää, hän muistelee.

Viime vuosikymmenet Kirves on kuvannut sanomalehdille freelancerina.

Dokumenttikuvaus sykähdyttää

Kirves on kiinnostunut myös katukuvauksesta, jota hän on tehnyt niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Kuuban Havannassa hän on ollut useita kertoja.

– Olen sellainen 60-lukulainen humanistisesti asennoituva tapahtumien kuvaaja.

Omina inspiraation lähteinä ovat niin Henri Cartier-Bresson kuin Bruce Davidson.

– Davidson teki minusta valokuvaajan, Kirves sanoo amerikkalaisesta dokumenttikuvaajasta.

Yksi Davidsonin kuvista on erityisen vaikuttava. Etualalla nainen peilailee itseään ja mies pullistelee hauistaan. Taustallakin on paljon liikettä.

– Pidän siitä, että valokuvissa on toimintaa. Ihmiset kiinnostavat minua aina vaan, ja heitä kuvaan katu- ja dokumenttikuvissani. On vaikea sanoa mikä tekee kuvasta hyvän, mutta yleensä niissä on monta elementtiä, joita tekee mieli tutkia tarkemmin ja useaan otteeseen. Niissä ovat valo, tunnelma sekä sommittelu aivan kohdillaan.

– Katukuvaus on aika vaikea laji. Täytyy pitää silmät auki koko ajan, eikä siinä ole aikaa miettiä. Pitää toimia vaistonvaraisesti, ja sormen on oltava herkkänä laukaisimella. Aivan kuin uutiskuvaaja. Tilanteet ovat nopeita, ja ne ovat hetkessä ohi.

– Kameran tekniikka sekä sommittelun aakkoset täytyisi olla hallussa, koska kuvaustilanteessa ei niihin pitäisi tuhlata enää aikaa. Kannattaa myös kuvata sellaisia asioita mitkä itseä kiinnostavat. Kuvaamistakin täytyy treenata, aivan kuten huippu-urheiluakin. Kun kuva onnistuu, siitä tulee aivan oma tarinansa, ja niin hieno, että se lähentelee maalaustaidetta.

Kirves ottaakin kuvan vasta silloin, kun ihmiset ovat sopivissa paikoissa. Hahmot ovat aivan kuin näytelmässä, tunnelman ollessa aito ja käsinkosketeltava.

Valokuvauksen historian suurin tekninen murros oli digikuvan tulo. Kirves oli ensimmäisiä freelancereita, jotka opettelivat uuden tekniikan, ja se myös kiinnosti häntä alusta asti. Hän on myös kouluttanut valokuvaajakollegoitaan kuvankäsittelyssä.

Kun Instagram saapui rymisten, Kirves oli siitäkin innoissaan.

– Enää en ole. Se on köyhdyttänyt valokuvausta hälyttävästi. Uutta ei voi keksiä, jos ei tiedä tai ymmärrä vanhaa. Valokuvauksella on hieno menneisyys, ja sitä täytyisi jokaisen kuvauksesta kiinnostuneen ymmärtää ja opiskella. Ei kukaan huippukuvaajakaan ole syntynyt mestarina, vaan jokainen on opetellut omaa ilmaisuaan ja hionut sitä aina vain paremmaksi. Olen tällainen vanhan kansan mies, joka haluaa katsella kuvaa printtinä tai painettuna. Kuvan katsominen näytöltä ei riitä, se on aivan eri näköinenkin. Kukaan ei puhu sävyistäkään enää mitään. Ennen vanhaan se oli kaiken a ja o.

– Kuvata täytyisi joka päivä. Antaa itselleen vaikka pieni kuvaustehtävä, ja sitten toteuttaa se. Minäkin teen niin. Se on sitä varten, että pysyisin itse vireessä, ja kuvauksen tatsi säilyisi.

Elämä on alkanut

Tyytyväisin Kirves on sellaisiin kuviinsa, joihin on liittynyt jotakin muutakin, kuten tietty tilanne tai tietyt ihmiset. Omaa erityisen jännittävää ja vangitsevaa nappiotosta kysyttäessä hän sanoo:

– Se tulee ylihuomenna!

Kirves luki taannoin lehdestä 104-vuotiaan rouvan haastattelun. Haastattelija kysyi miltä noin korkea ikä tuntuu. Rouva täräytti: ’Ihanalta! Elämä alkaa sadasta!’

– Olen reuman runtelema, ja aivohalvauksenkin kokenut, mutta kuolema ei pelota tai askarruta. Mutta toki haluan nähdä mitä on kuoleminen. Tuota haastateltua rouvaa lainatakseni totean, että elämä alkaa kahdeksankymppisenä. Ei ole mitään hätää, hän nauraa lopuksi.

Kuka

Timo Kirves

Helsinkiläinen pitkän linjan valokuvaaja. Aino ja Jean Sibeliuksen tyttärentyttärenpoika.