”Valokuva voi valehdella enemmän kuin 1000 sanaa”, kiteytti kymmeniä vuosia ennen digikameroitten syntyä Erno Paasilinna.

Nyt on luku- ja kirjoitustaidon mallimaassa äkkiä havahduttu lasten ja nuorten, varsinkin poikien, lukutaidon huononemiseen. Opetushallituksen toimeksiannosta onkin v. 2021 julkaistu ”Kansallinen lukutaitostrategia 2030”. Entä kuvanlukutaito, visuaalinen lukutaito ja medialukutaito yleensä, nyt digikumouksen ja internetin oloissa? Vuonna 2019 Opetus- ja kulttuuriministeriö ja Kansallinen audiovisuaalinen instituutti (KAVI) päivittivät mediakasvatuksen tilaa ja tavoitteita.

Kuvanlukutaito syntyy vauvalle, aluksi hoitajan kasvojen ilmeitten tarkkailuun, sitten lapsella kehittyen puhutun kielen rinnalla ja siihen sulautuen. Myöhemmin siihen fuusioituu luku- ja kirjoitustaito. Lopulta kokonaisuuteen liittyy ”neljäs lukutaito”: kuvallisen kulttuurin lukutaito, mukaan lukien kyky vastaanottaa tai lähettää viestejä – esimerkiksi valokuvien symbolisia merkityksiä.

Digikumous ja globalisaatio ovat nopeasti paitsi aiheuttaneet massiivisen informaatioähkyn myös hypervisualisoineet elämämme – valitettavasti monelle meistä kuitenkin ajatellun ja kirjoitetun tekstin ja lukutaidon kustannuksella. Kuvia tulvivaa lasten ruutuaikaa vain lisätään antamalla jo alle kouluikäisille  mukaan kännyköitä. Kotona vanhemmilla on vain vähän aikaa lukea itse tai lapsilleen. Aikaa riittää ruutuviihteeseen. Some suoltaa soopaa. Tuttu näky kaduilla: pikkulapset laahustavat ruutua tuijottaen.

On ymmärretty, että virallisen varhaiskasvatuksen velvollisuus on alkaa vähitellen karsia lapsenuskoa sen vahingollisesta päästä: vuosien mittaan opetuksen tulee sisältää opastusta nuorelle informaatiotulvan hallintaan ja luotettavan syvätoden (deep true) tiedon hankintaan useita lähteitä kriittisesti hyödyntäen, faktoja tarkistaen. On syytä oppia pohtimaan: miksi viesti on tehty, keitä sen taustalla on ja miten valikoitu se on, kenen etua se palvelee ja kenen edun vastaisesti? Mitkä ovat vastakkaiset viestit? Miksi juuri minua tuolla tiedolla tai mainoksella on lähestytty? On opittava miettimään, mitä itsestäänselvyyksinä tarjottujen merkitysten takana on. Someaddiktion riskithän on jo nähty, mutta valppauteen myös tekoälyuskon uusista vaaroista on vielä valmennettava.

Kaikki tuo koskee myös kuvallista viestintää. Historian tunneilla on jo voitu näyttää vanhoja esimerkkejä valokuvan käytöstä poliittiseen propagandaan,  jo kauan ennen nykyistä digitekoälyä. Kremlin muurilla paraatia tervehtivistä johtajista on manipuloitu sittemmin epäsuosioon joutunut pois. Mutta nykyisenä digiaikana propaganda ja tarkoitushakuinen piilotettu syvävalhe (deep fake) voidaan tehdä yhä ovelammiksi, vaikkapa ennen vaaleja tekoälyä käyttäen, kohdentaen ne yhä tarkemmin kaikkein altteimmiksi analysoituihin äänestäjiin (vrt. USA:n presidentinvaalit ja Britannian Brexit-äänestys).

Neofobiaa?

Mutta onko lasten ruutuajan kauhistelukin sittenkin vain osa yleistä kaikkien muutosten pelkoa? Pelättiinhän kirjapainotaitoa ja televisiotakin aikoinaan. Ne ovat kuitenkin olleet vahingollisia vain väärin käytettyinä. Sitä paitsi joidenkin mielestä ruutuajan käyttäminen tietokonepeleihin kehittää lapselle niitä uusia taitoja, joita yhteiskunta ja aikuisena hän itse tarvitsevat. Mutta joka tapauksessahan hän – ja yhteiskunta – tarvitsevat kriittistä lukutaitoa: kykyä vastaanottaa ja ymmärtää viestejä  ja itse tuottaa niitä ymmärrettävinä. Se estää vahingollisuutta nyt.

Ylioppilastutkintoon kuuluu kirjoituskoe ja muita kielikokeita, kuten kuullun ymmärtämiskoe. Pitäisikö siihen liittää nähdyn ymmärtämiskoe?