Niclas Warius valokuvaa vanhoista esineistä lavastamiaan asetelmia vanhoissa rakennuksissa. Teoksista kuultaa elämän katoavaisuus ja ihmisen jättämä jälki.

Niclas Warius sanoo, että hänen tiensä valokuvaajaksi tuntuu loogiselta taaksepäin katsoessa, vaikka se olikin aluksi poukkoileva.

– Lukion jälkeen en tiennyt yhtään mitä halusin, ja ajelehdin hetken vähän sinne sun tänne, hän muistelee.

Parikymppisenä hän osallistui valokuvauksen viikonloppukurssille, joka ”tuli eteen kuin tarjottimella”.

– Silloin napsahti. Syvennyin kuvaamiseen niin, että tuli sellainen flow. Se oli niin vahva kokemus, että se jäi takaraivoon, vaikka opiskelin silloin jotain muuta.

Jonkin ajan kuluttua Warius jätti opintonsa kesken ja suuntasi opiskelemaan valokuvausta kansanopistoon Gotlantiin.

– Se oli minulle hirveän hyvä kokemus. Siellä oli koko ajan tekemisen meininki, ja oli selkeää, että hain jatko-opiskelemaan Taideteolliseen korkeakouluun. Aloitin siellä 1996.

Osan kandidaatin tutkinnostaan Warius suoritti Ranskassa. Valokuvataiteen maisteriksi hän valmistui 2003.

– Olen tosi iloinen, että lähdin valokuva-alalle. Se taipuu moneen.

Wariukselle visuaalinen maailma on aina ollut tärkeä ja sommittelu luontevaa.

– Ihan pienestä pitäen, kun katson ikkunasta ulos, siirtelen päätä ja katson mistä linjat menevät. Sommittelu on ollut koko ajan käynnissä oleva prosessi.

Jo opiskeluaikoina Warius teki kaupallisia töitä ja valmistuttuaan jatkoi interiööri-, design- ja antiikkikuvaamisen parissa. Hän kuvasi lehdille ja kirjoihin pääasiassa ihmisten kodeissa ja sai työskennellä melko itsenäisesti.

– Se sopi minulle. Pystyn reagoimaan siihen, mitä eteen tulee sen enemmän suunnittelematta. Kävelen tilan läpi, ja siinä samalla havainnoin.

Taiteensa ohella hän keskittyi kaupallisiin töihin vuoteen 2013 asti.

– Sitten kaupallinen työ väheni. En halunnut lähteä isojen mediatalojen sopimuksiin, jotka mielestäni polkevat valokuvaajan, kuvittajan ja kirjoittajan oikeuksia. Siinä lähti 90 prosenttia duuneista.

Samoihin aikoihin Warius muutti maalle ja taiteellinen asetelmakuvaus täytti interiöörikuvauksen jättämän tyhjiön.

– Kolusin silloisen taloni vintillä tavaraa. Oli kesäilta, ja kaunis valo tuli vanhojen ikkunoiden läpi.

Hän alkoi sommitella tavaroita valon ja taustan mukaan ja koki samanlaisen ahaa-elämyksen kuin parikymmentä vuotta aiemmin: asetelma tuntui omalta ja oikealta.

– Siitä se lähti.

Hän tekee edelleen muun muassa interiöörikuvauksia kirjoihin ja joihinkin lehtiin.

Ihmisen jälki

Vanhoissa tiloissa ja esineissä Wariusta viehättää ihmisen jättämä jälki. Uudet rakennukset ja tilat ovat hänelle kuollutta pintaa, eikä niistä löydy samalla tavoin henkevyyttä.

– Vanhoissa taloissa on kulumaa. Niissä on särö, josta mahtuu sisään, ja pääsee siihen maailmaan.

Taiteellisessa työssään Warius pyrkii kokonaisuuden sisäistämiseen ja ympärillä olevan käsittämiseen.

– Valokuvaaminen on tilanteiden haltuunottoa, hallitsemista, ymmärtämistä ja jäsentämistä.

Prosessiin liittyy myös hänen isänsä kuolema, joka sai hänet tuntemaan oman rajallisuutensa sekä katsomaan eteen- ja taaksepäin.

– Pohjalla on ehkä halu ymmärtää ihmistä ja ehkä samalla itseään: mistä tullaan ja mihin ollaan menossa. Uskon, että en olisi aikaisemmin pystynyt tekemään näitä kuvia.

– Jotenkin inhimillisyyden ja ihmisyyden äärelle hiljentyy. Siinä on usein hienoja ja myös rujoja puolia.

Warius kuvaa paljon kotonaan sekä asumattomissa taloissa, eikä aina tiedä keitä aiemmat asukkaat ovat olleet. Näissä paikoissa hänelle nousee empatian tunne ”yleisihmisyydestä” ja ”yleisinhimillisyydestä”:

– Tunne siitä, että olemme samalla viivalla, mutta eri ajoissa ja lähtökohdissa.

Hänellä on myös ”hautumassa” paikkoja ja tiloja, joissa voisi seuraavaksi työskennellä.

– Olen esimerkiksi nähnyt paikan, johon tulee tosi nätti valo kahdeksan aikaan elokuussa ja siihen voisi tehdä jotain.

Toisinaan hän kuvaa myös studio-olosuhteissa.

Yhden kuvan tekeminen kestää parista tunnista kahteen päivään. Kuvausta varten Warius rakentaa ”minilavastuksen” tilassa olevista materiaaleista ja esineistä, ja saattaa täydentää teostaan lähistöltä poimimillaan luonnon elementeillä.

– Aika usein käy jopa niin, että jos pystyn intuitiivisesti yhdistämään esineitä, niin tajuan vasta jälkeenpäin mistä on kyse tai joku muu sanoo, että ”tässä on tämä”. Se ei aina ole omassa kontrollissa.

Intuitio ja kontrolli

Kuvausprosessi on Wariukselle kontrollin ja intuition vuoropuhelua – kokonaisvaltainen ja syvä kokemus. Tilasta ja sen esineistä kumpuava tarina on vahvasti läsnä. Se rakentuu taiteilijan mielessä ja koostuu yhteen kuvaan.

– Herkistyn ihmisten jättämien jälkien äärelle ja päässäni alkaa rakentua tarina.

– Tykkään siitä, jos tarina tulee suoraan katsojaan: sen ei tarvitse mennä järjen kautta, vaan se on tunnepohjainen asia, joka tapahtuu, kun kuvaa katsoo.

– Koen, että jos ihminen koskettuu jostakin asiasta, niin aistit herkistyvät ja silloin liikahtaa lähemmäksi jonkinlaista totuutta, hyvyyttä tai oikeudellisuutta. Aistien avaaminen ja se, että aiheuttaa katsojassa jonkinlaisen tunnereaktion, on yksi tavoitteeni.

Kuvaustilanteessa Warius asettaa kameran jalustalle ja rajaa näin ne puitteet, joiden sisällä työskentelee.

– Usein se menee niin, että rakennan ja sitten kuvaan, lisään jotakin ja kuvaan taas. Hypin kohteen ja kameran väliä.

– Kuvaustilanteessa juttelen itsekseni ja tavallaan lähden itsestäni ulos. Se on osa sitä flow-prosessia. Intuitiivinen puoli on se, että aina ei tiedä mitä tekee, mutta se kutkuttaa ja tuntuu oikealta.

– Joskus voi olla enemmän sommittelua, värejä ja leikkimielisyyttä, mutta välillä sukelletaan niin sanotusti syvälle.

– Asetelma ja kuva ovat valmiita, kun verensokeri on niin alhaalla, että enää ei pysty jatkamaan, Warius nauraa.

– Se on melkein totta välillä, hän lisää.

Joskus hän huomaa, että idea on lähtenyt liikaa rönsyilemään ja alkuperäinen idea olikin paras.

– Välillä vaan tietää, että naps, tämä ei vaadi tämän enempää.

Teosten suljettu tausta, joka toisaalta pakottaa katsojan pysähtymään ja keskittymään tilaan, on kuvaajalle itselleen mysteeri.

– Tiedostan, että kuvissani tausta on usein suljettu. Muutamassa näkyy luontoa tai ikkuna. Olen välillä koittanut, että näkisi maisemaa, mutta silloin ajatus jotenkin karkaa.

Warius pyrkii luonnollisuuteen, ja saattaa käyttää luonnonvalon tukena heijastimia ja toisinaan täydentää sitä käsisalamalla. Kuvauskalustoon kuuluvat vanhahko digikamera, jalusta ja heijastin.

– Merkki ja polttovälit ovat minulle yhdentekeviä, kunhan ne toimivat. Kuvissani on kyse siitä, mitä tapahtuu korvien välissä.

– Pidän siitä, että kuvissa on arvoituksellista ja epäloogista, joka rikkoo harmoniaa.

Haasteeksi hän kokee sen, että ei toistaisi itseään, eikä tekisi asioita itselleen liian helpoksi.

Vanitas

Warius kertoo, että taideprojektien tekemiseen saattaa tulla kuukausienkin taukoja. Sillä välin hän remontoi vanhaa taloa, kuvaa kaupallisia töitä ja kirjoittaa apurahahakemuksia. Viimeisimmän tauon aktiiviseen kuvaamiseen toi valokuvataidekirja Vanitaksen koostaminen.

Idea tähän ensimmäiseen varsinaiseen taidekirjaan syntyi jo vuosia sitten. Sen varhaisimmat teokset on kuvattu kymmenisen vuotta sitten ja viimeiset kuluvana vuonna. Wariukselle oli tärkeää saada tuotantonsa yksiin kansiin.

– Lähdin hitaasti liikkeelle ja keräsin materiaalia. 2014 oli ensimmäinen näyttely Vanitas-teeman ympärillä Turussa Valokuvakeskus Perissä.

Kun Warius otti yhteyttä Kustannusosakeyhtiö Parvsiin, nämä innostuivat ajatuksesta, ja teos julkaistiin kesäkuussa. Harri Kalha on kirjoittanut siihen puhuttelevan esseen teoksen kuvista ja niiden tulkinnoista.

Nimenä Vanitas oli selkeä valinta. Wariukselle se kuvaa kaiken katoavaisuutta. Klassisen määritelmän mukaan vanitas viittaa asetelmamaalauksiin, jotka muistuttavat meitä ihmisen kuolevaisuudesta, elämän lyhyydestä ja maallisen rikkauden katoavaisuudesta. Kuten vanitas-maalauksissa, Warius käyttää esineitä luottaen niiden symboliseen merkitykseen ja voimaan. Näitä ovat esimerkiksi loppuun palanut kynttilä, riutuvat kasvit, kuolleet linnut ja mätänevät hedelmät.

– Symboliikkaa tulee kuviin välillä kuin itsestään ja esineiden erilaiset yhdistelmät vievät tunnelmaa erilaisiin suuntiin.

Kuvia ei ole painettu kirjaan kronologisessa järjestyksessä, vaan Warius sanoo, että ne rakentavat kokonaisuuden omista lähtökohdistaan.

Warius on kuvannut asetelmia eri lokaatioissa, muun muassa omassa kodissaan, Kemiönsaarella Söderlångvikin museoalueella ja Ahvenanmaalla. Osa kodin ulkopuolisista kuvauspaikoista löytyi tuttavien ja osa museoiden avulla. Yksi kutkuttavista kuvauspaikoista oli Enklingessä Ahvenanmaalla sijaitseva saaristotila Hermas, jossa on asuttu viimeksi 1960-luvun alussa. Tämän jälkeen tila on museoitu, ja sinne on jätetty kaikki alkuperäinen irtaimisto.

– Siellä on ihanan repaleista ja likaista.

Teos Hope on kuvattu Hermas-talossa, ja vastoin Wariuksen tavanomaista työskentelytapaa, se on yhdistetty Photoshopissa kahdesta eri kuvasta. Peilistä näkyvä hento kukka esittää kysymyksen siitä, onko sen mahdollista kukoistaa.

Teos Oh Father on Wariukselle hyvin henkilökohtainen, sillä hän käsittelee siinä isänsä kuolemaa.

– Kuvassa on oman suvun jana. Siinä on suvun ja kirppareilta tuotua tavaraa.

Vanhan kaapin hyllyllä on kuvat Wariuksen isoisästä ja isoisoisästä. Omasta isästä muistuttavat kristallit, tupakantumpit sekä lyhyeksi palanut kynttilä. Warius on myös upottanut itsensä heijastuksena kuvaan. Tämä onkin ainoa kirjan kuvista, jossa elävän ihmisen hahmo on läsnä.

Warius nostaa haastattelussa esiin Kalhan esseestä kohdan, jossa tämä pohtii kirjan teosten paradoksia. Esineet saavat kuvissa inhimillisiä ja henkeviä ominaisuuksia ja tuovat samalla esiin sen ruumiillisuuden, joka niistä puuttuu ihmisen fyysisen poissaolon myötä.

– Kuvissani on ihmisten jälkiä. Sitä kautta ruumiillisuus, riittämättömyys, keskeneräisyys ja kuihtuminen ovat läsnä, vaikka ihmiskehoa ei ole mukana.

Tyhjä sivu

Wariuksen tuorein projekti on hänen Perniön museoon tekemänsä näyttely Vihreä huone, joka on esillä kaksi vuotta. Yhteen huoneista hän on rakentanut museon esineistöstä installaation sekä kuvannut uusia asetelmakuvia perniöläisissä rakennuksissa. Kuvat on kehystetty vanhoihin taulujen kehyksiin.

– Kuvien lisäksi näyttelyissäni on usein installaatio, joka on sidonnainen paikkaan, jossa töitäni on esillä. Se on minulle tärkeä ja ehkä kasvavassa roolissa.

Näyttelyn Aura-niminen teos kertoo 1900-luvun alkupuolella 17-vuotiaana kuolleen perniöläisnaisen kesken jääneestä elämästä. Tarina alkoi rakentua Wariuksen mielessä hänen kuultuaan naapureiltaan Auran ennenaikaisesta kuolemasta, ja hän rakensi sen kuvaksi perniöläisestä kartanosta keräämänsä esineistön avulla.

Kulunut vuosi on ollut taiteilijalle hektinen. Takana on kirjaprojekti sekä neljän näyttelyn valmistelu. Nyt edessä on tyhjä kirjoittamaton sivu.

– Nivon yhteen vielä näitä langanpätkiä, jotka liittyvät näihin projekteihin. Sitten on se ihana olo, että mihin päin tästä.

Kuka

Niclas Warius

49-vuotias Perniössä asuva valokuvataiteilija, joka kuvaa vanhoja rakennuksia ja ihmisten niihin jättämiä jälkiä.

www.niclaswarius.com
IG: niclaswarius