Maailman ihanin aihe.

Minä olen pitänyt 15 vuotta kuvablogia eri somealustoilla, jossa melkein joka päivä julkaisen ottamani kuvan. Postaukseni saavat aika vaatimattomasti tykkäyksiä, joitain kymmeniä per alusta. Jokalauantainen kissakuva hypäyttää mittarin heti viiteenkymppiin ja ylikin, sadoissa peukkuja lasketaan, jos kuvassa on minä. Kyse ei ole ensisijaisesti komeudestani, vaan Naamakirjan algoritmeista, jotka ei-niin-hienovaraisesti ohjaavat kuvavirtaa: abstrakti valo-varjotutkielma no joo, kissakuva parempi, minä paras.

Selfiet ovat nykypäivän alkemiaa, jossa arkisista aineksista loihditaan kultaa. Niiden ensisijainen tehtävä on kertoa muille, että a) minä olin täällä ja että b) minä koin tämän. Enenevissä määrin kuitenkin myös c) todistetaan itselle, että oma arki on ihan yhtä juhlavaa ja parempaakin kuin teidän muiden. Selfiessä minä voin olla kansainvälinen seikkailija, rockfestivaalien kuningatar, whatever.

Näinhän on myös valokuvataiteessa, jossa self…siis valokuvaitsetutkielmia on tehty maailman sivu. Ensin maalareiden innokkaissa (Munch, Gallen-Kallela), sitten valokuvaajien (Sakari Pälsi, Vivian Maier, Lee Friedlander) taitavissa käsissä. Varsinainen alan ylipapitar on tietenkin Cindy Sherman, jonka Untitled Film Stills -läpimurtosarja ilmestyi, kun tämä oli parikymppinen. Sherman ei tosin ole suostunut kutsumaan kuviaan itsetutkielmiksi ja syystä: taiteilija on rooleissaan niin meikattu ja puettu, ettei äitikään tätä olisi tunnistanut.

Markkinointibrändi Helsinki Schoolin sivuilla esitellyistä valokuvaajista viidennes käyttää tai on käyttänyt itseään teoksissaan mallina. Se lähtee useimmiten käytännön tarpeista: ammattimallit ovat kalliita eikä naapurin Jaana jaksa montaa iltaa työhuoneella alasti kököttää. Minä on kätevästi aina reissuilla mukana, jos vaikka yhtäkkiä täräyttäisi allegorisen romanttisen maiseman à la Friedrich.

Minästä vaan voi jossain vaiheessa tulla taakka: on varsin hankala irrottautua omista kasvoistaan tai ruumiistaan ja asettua niiden ulkopuolelle. Siinä missä Cindy Sherman piti huolen anonymiteetistään eli siitä, ettei häntä vuosikymmeniin tunnistettu kadulla, parikymppiset taiteilijanalut esiintyvät taiteessaan ja verkossa reilusti itsenään. Sherman piti visusti teokset erillään itsestä, kun taas nykytaiteilijoilla tuntuu olevan painetta elää eräänlaisena 24/7-kokonaistaideteoksena: 360°-pakettina, johon teosten lisäksi kuuluvat some, naistenlehdet ja visailut.

Tai kuolla, kuten Lene Marie Fossenille kävi. Omaa pahaa anoreksiaansa kuvannut Lene menehtyi kesken elämästään tehdyn Self Portrait -dokumentin kuvausten. Elokuva löytyy Areenasta, vielä pari vuotta.

70-lukua kutsuttiin Minän vuosikymmeneksi. Silloin elämää suurempia päätöksiä teki biorytmi, nyt algoritmi.

Kirjoittaja on valokuvaaja, joka kuvaa lähinnä muita.