Testasimme makrokuvausobjektiivin, joka ei jätä kylmäksi. Sen kuvautumissuhde yhdessä reilunpituisen polttovälin ja kuvanvakaajan kanssa tarjoavat mahdollisuuden kiehtoviin löytöretkiin mikromaailmassa.

Saimme testiin OM System M.Zuiko ED 90mm F3.5 Macro IS PRO -objektiivin yhdessä  OM-1 -kameran ja 2x telejatkeen kanssa.

Viime helmikuussa julkistettu objektiivi täydentää jo olemassa olevia 30mm F3.5 Macro ja 60mm F2.8 Macro -objektiiveja. Makro-objektiivien valmistus ei ole tehtaalle mitään uutta tai outoa. Sen perinteet makro- ja mikrokuvaukseen juontavat kymmenien vuosien taakse. OM System -yhtiön edeltäjä, Olympus, keskitti kokonaisen tuotesarjan tieteellis-tekniseen kuvaukseen, ja varsinkin mikroskooppeihin ja muihin sairaalalaitteisiin.

Objektiivi painaa ilman vastavalonsuojaa ja linssisuojusta 453 grammaa, ja se on 136 millin pituinen. Rakenne on mustaa muovia ja alumiinia. Bajonettirengas on kromattu.

Optisessa järjestelmässä on 18 elementtiä 13 ryhmässä.

Neljä elementtiä on ED-tyyppisiä (Extra-low Dispersion), ja lisänä kaksi Super ED elementtiä.  Niiden tarkoituksena on korjata kromaattista aberraatiota. Edellen on rakenteessa yksi HRI- (High Recractive) ja yksi SHRI (Super-High Recractive Index) elementti, joiden taittokerroin on normaalia voimakkaampi.

Lähin tarkennusetäisyys on 224 mm, joka tuottaa 2x (2:1) kuvaussuhteen. Kuva-ala on silloin 17,4 x 13 mm. Koska kennon lävistäjä on puolet kinoruudun lävistäjästä, tuo kuvaussuhde vastaa kinokoossa 4x eli 4:1.

Aukkoalue on normaalisti f/3,5-22, mutta S Macro -tarkennustilassa se on f/5-22.

Objektiivi on tiivistetty säänkestäväksi IP53-standardin mukaisesti. Tuo luokitus saadaan, kun objektiivi on niin pölytiivis että sisään tunkeutuvat hiukkaset eivät pääse vaikuttamaan sen toimintoihin. Lisäksi täytyy roiskevesitiiviyttä olla niin paljon, että 60 asteen kulmassa osuva sadevesi pysyy objektiivin ulkopuolella.

Etulinssin pinnassa on fluoriinipäällyste, joka torjuu likaa ja vesipisaroita. Objektiivin sisällä on linssipinnoissa käytetty Zero-päällystettä (Zuiko Extra-low Reflection Optical), joka vaimentaa haamukuvia ja sisäisiä heijastuksia. Sen tarkoitus on parantaa kuvanlaatua erityisesti vastavaloon kuvattaessa.

Himmenninlehtiä on 7. Suodinkierre on muovia, ja sen halkaisija on 62 mm.

Kylmänkestävyyden luvataan ulottuvan -10°C asti.

Suodinkierre on halkaisijaltaan 62 mm. Himmentimen lehtiä on seitsemän. Kuvanvakaajan tehoksi ilmoitetaan 7 EV, kun kamerassa on oma kuvanvakaaja. Muussa tapauksessa teho on 6 EV.

Objektiivin mukana toimitetaan suojapussi ja paikalleen lukittuva LH-66E -vastavalonsuoja.

Havaintoja

Makro-objektiivien kuvaussuhteet alkavat tyypillisesti 1:2 kohdilta, ja jatkuvat valmistajasta riippuen jopa 5:1 kuvaussuhteeseen. On tavallista, että isoon suurennussuhteeseen tehdyt objektiivit ovat käsitarkenteisia, ja vetämän pidentämiseksi turvaudutaan usein joko loittorenkaisiin tai joskus lähilinsseihin, mutta harvemmin telejatkeisiin. Laadukkaan telejatkeen valmistaminen kun tulee kalliiksi, ja usein sen käyttöön liittyy rajoituksia. Se ei ehkä sovikaan juuri sille objektiiville kuin haluaisi, ja valovoiman vaimeneminen on joka tapauksessa kiusana.

Luonnolliseen kokoon eli 1:1 toistava objektiivi menettää lähimmällä kuvausetäisyydellä jo kahden himmenninaukon verran valovoimastaan, ja 2x telejatke heikentää kennolle saapuvaa valoa edelleen kahden aukon verran. Kirkkaassa päivänvalossa tuosta ei tule ongelmaa, mutta vaikeudet alkavat sitten kun aurinko on painumassa mailleen ja vielä tekisi mieli jatkaa kuvaamista. Valotusajat pitenevät, kuvanvakaaja on kovilla, ja ISO-arvo yhdessä kohinan kanssa kasvavat kilpaa. Monissa makro-objektiiveissa ei edes ole kuvanvakaajaa, joten tuo tehtävä jää rungossa olevan hoidettavaksi.

Jos objektiivissa on sisäinen tarkennus, loittorengas kyllä toimii fysiikan lakien mukaan niinkuin pitäisikin, mutta ongelma tulee siitä että tuollaisessa objektiivirakenteessa on usein korjauselementtejä, jotka liikkuvat eri tahtiin tarkennuselementtien kanssa, tarkoituksena korjata toistovirheitä nimenomaan lähikuvissa. Loittorenkaan käyttö antaa kamera-objektiiviyhdistelmälle väärää tietoa todellisesta kuvausetäisyydestä. Lopputuloksena on olemassa riski, että kuvassa on lisääntynyttä  kromaattista aberraatiota ja geometrisiä virheitä, joita kameran virheenkorjaus tai kuvankäsittelyohjelma ei loppupeleissä osaa tunnistaa.

Telejatkeen kanssa ei näitä ongelmia tule, kunhan se muuten on suunniteltu objektiiville sopivaksi.

Nyt testatun objektiivin lisälaitteena tuli valmistajalta suositus kokeilla joko MC-14- tai MC-20 -telejatketta. Ne kasvattavat polttovälin kinovastaavuudet 252 ja 360 milliin. Loittorenkaaseen verrattuna on telejatke siitä parempi, että polttovälin pidentyessä yhdistelmän suurennussuhde kasvaa, ja kuvatessa voi pitää aiheeseen saman etäisyyden kuin aikaisemminkin.

Lisäksi säilyy mahdollisuus tarkentaa äärettömiin.

Minimi kuvausetäisyys ilmoitetaan aina kennon pinnan ja aiheen välimatkana, ja tästä syystä valmistaja ilmoittaa etäisyydeksi 224 mm. Todellinen etäisyys etulinssistä on 65 mm, ja tästä ei etäisyys lyhene vaikka käytettäisiin telejatketta. Loittorenkaan kanssa taas voisi käydä niin, että kuvausetäisyys kutistuisi olemattomiin, ja tarkennustaso voisi ääritapauksessa siirtyä objektiivin sisälle.

Objektiivin kuva-ala lähimmällä tarkennusetäisyydellä on 8,7 x 6,5 mm – ilman lisälaitteita. MC-14 telejatkeen 1,4- polttovälikertoimen suurennus tuottaa 6,1 x 4,6 mm kuva-alan, ja MC-20 -telejatkeen 2-kertainen puolestaan yltää 4,3 x 3,3 mm kuva-alaan. Suurennus aiheen kokoon nähden on silloin laskennallisesti 8-kertainen – tai olisi, jos tyytyisi katselemaan kennon tuottamaa 17,3 x 13 mm kokoista kuvaa. Todellisuudessa suurennus kasvaa 26-kertaiseksi jo silloin kun valotusta katsotaan kameran takanäytöltä – ja 27” kokoisella tietokoneen näytöllä on suurennus jo yli 230-kertainen!

OM System M.Zuiko ED 90mm F3.5 Macro IS PRO:n kinovastaavuus on 180 mm, ja kuvakulma 14 astetta. Suoraa vertailua kinoformaattiin ei ihan voi tehdä, koska Micro Four Thirds- ja kinoruutujen sivusuhteet poikkeavat toisistaan. MFT:n sivusuhde on 3:4 ja kinon on 2:3.

Objektiivin valokeräyskyky on sama kuin f/3,5-valovoimaisen kino-objektiivinkin, mutta kinoruutua pienempi MFT-kenno tuottaa laajemman terävyysalueen, ja tältä osin on kinovastaavuus n. f/5,6.

Objektiivin tarkennusrenkaassa on 3 cm levyinen uritettu kitkapinta. Tarkennusrengas on mekaanisesti yhteydessä linssiryhmiin, joten se ei ole vapaasti pyörivä. Sen liikematka on hiukan yli 90 astetta.

Sisäisen tarkennuksen ansiosta objektiivin ulkomitat eivät muutu, joten pölyä tai kosteutta ei pääse imeytymään sisälle alipaineen takia.

Tarkennusrenkaan takana, kuvaajasta katsoen vasemmalla puolella, on valintavipu tarkennusetäisyyksille. Niden merkinnät ovat 0,25 – ∞, 0,25 – 0,5 ja S Macro. Viimemainitulla pääsee 2:1 suurennussuhteeseen, ja samalla objektiivin suurin toimiva aukko pienenee f/5 -arvoon. Keskimmäinen valintakohta on tarkennusalueen rajoitin, ja sen ansiosta tarkennus ei vahingossakaan lähde kesken kaiken vaeltamaan yli 50 cm etäisyydelle – ei edes käsin tarkennettaessa.

Objektiivin saa käsitarkennukselle yksinkertaisesti ja helposti, tarkennusrengasta taaksepäin vetämällä. Renkaan etureunan alta paljastuvat silloin etäisyys- ja suurennussuhdeasteikot, joista jälkimmäinen jää helposti sen edessä olevan kauluksen varjoon. Asteikot ovat tilanpuutteen takia melko suppeita. Etäisyysasteikossa on metrit ja jalat samassa rivissä, ja vain värikoodaus erottaa ne toisistaan. Kuvautumissuhteita on asteikossa vain viisi. Jos vaihtaa S Macro -kuvaukseen tai ottaa lähilinssin, loittorenkaan tai telejatkeen käyttöön, asteikko ei enää pidä kutiaan. On tilanteita, joissa olisi hyvä saada täsmällinen tieto käytetystä kuvautumissuhteesta. Kameran etsinkuvaan sitä ei saanut näkyviin, mutta edes EXIF-tiedostoon se voisi tallentua.

Objektiivin valovoima vaimenee käytettävän telejatkeen tehosta riippuen. MC-14:n kanssa tulee yhdistelmän valovoimaksi f/4,9 ja S Macro -kuvaustilassa f/7. MC-20 pudottaa valovoiman f/7,1 kohdalle ja S Macro -kuvaustilassa aukkoon f/10.

Tarkennuksen rajoitinvivun alapuolella on kaksitoiminen kuvanvakaajan valitsin. Mitään toimintakuvauksen hienouksia ei valitsimessa siis ole, mutta poissuljettuja ne eivät ole; nämä säädöt pääsee tekemään kameran menuvalikosta. Lisäksi, kun kuvanvakaajan ottaa pois päältä objektiivista, myös kameran kuvavakaaja poistuu käytöstä.

Alimmaisena säätimistä on L-Fn -painike. Sillä saadaan automaattitarkennus keskeytymään ja tarkennus lukittumaan, jos esim. pääaihe jää esteen taakse. Painikkeelle voi asettaa muitakin tehtäviä kameran menuvalikosta. Testaamisen aikana käytin sitä pinotarkennuksen käynnistämiseen.

Terävyysalueen laajentamiseen löytyi OM-1 -kamerasta kaksikin ohjelmallista menetelmää.

Pinotarkennus on kuvaustapa, joka OM-1 -kamerassa ottaa maksimissaan 15 valotusta sarjakuvauksena, siirtäen tarkennusta joka kerta hiukan taaksepäin. Valotusten jälkeen kamera siirtyy prosessointitilaan ja muodostaa noista valotuksista omatoimisesti JPEG-kuvan, jossa on laajennettu terävyysalue. Jos aihe ei liiku, ja kamera on tuettuna, kuvasta ei voi havaita lieveilmiöitä kuten kaksoisääriviivoja tai epäteräviä alueita jotka jäisivät terävien kohtien väliin. Yhdistetty kuva rajautuu jonkin verran, koska sisäinen tarkennus muuttaa objektiivin polttoväliä ja lopputulos määräytyy eniten rajautuneen valotuksen mukaan. Toiminto onnistui jopa käsivaralta, kun ei hosunut kuvatessa ja ranteen alle löytyi joku kiinteä tuki.

Jos 15 valotusta ei riitä haluttuun terävyysalueeseen ja tekee mieli käsitellä valotuksia ennen niiden  yhdistämistä, löytyy kamerasta myös toiminto nimeltä tarkennuksen haarukointi. Kuvat yhdistetään silloin OM Workspace -ohjelmassa tietokoneella, ja sen jälkeen on mahdollista valita jatkokäyttöä ajatellen paras kuvan tallennusmuoto. Haarukoitavien valotusten enimmäismäärä on 999 kappaletta.

Tarkennusmoottori on lähes äänetön, ja reagoi nopeasti. On kameran rungosta ja sen säädöistä kiinni, miten herkäksi tuon tarkennuksen voi säätää. OM-1 -kameran videokuvaustilassa sai tarkennuksen toimimaan myös rauhallisen pehmeästi ja edestakaisin poukkoilematta.

Vastavalonsuoja kiinnittyy paikalleen bajonetilla, ja siinä on lukituksen vapautuspainike. Sen pituus on n. 4 cm, joten lyhyimmillä kuvausetäisyyksillä se kannattaa jättää pois käytöstä.

Jalustarengasta ei toimiteta tämän objektiivin mukana, mutta Olympus M.ZUIKO Digital ED 40-150mm F2.8 PRO -objektiivin jalustarengas sopii siihen. Googlettamalla löytyi myös tarvikerenkaita muutaman kympin hintaan. Objektiivin paino ei edellytä jalustarenkaan käyttöä, mutta kätevyyslisänä tulee mahdollisuus vaihtaa vaakakuvasta pystykuvaan ilman että aihe karkaa kuvasta. Samaten kameran rungon voi vaihtaa lennossa.

Vaikka valmistajan ehdottama Olympus OM-1 -runko oli kuin suunniteltu tätä objektiivia varten, voi toki käyttää kaikkia Micro Four Thirds -objektiivikiinnityksen kameroita; Panasonicin lisäksi, ja erityisesti videokuvaukseen, voi käyttää myös Blackmagic Design -järjestelmää.

Nyt testatulle objektiiville ei ole edeltäjää, jonka hintaa tai ominaisuuksia voisi tässä vertailla. Olympuksen koko PRO -objektiivisarja on kehitetty lähikuvausominaisuuksia ajatellen. Edellisenä täysverisenä makro-objektiivina esiteltiin vuoden 2016 syyskuussa Olympus M.Zuiko Digital ED 30mm F3.5 Macro. Tätä ennen, helmikuussa 2012, tuli markkinoille Olympus M.Zuiko Digital ED 60mm f/2.8 Macro. Kehitystahti ei lähikuvauksen puolella ole siis ollut päätä huimaavaa, ja selityksenä on ollut joko laimea kysyntä tai valmistajan keskittyminen kilpailijoita haastavampiin tuotteisiin.

Vaikka nuo jo aikaisemmin julkistetut objektiivit ovat edelleenkin iskussa, OM System M.Zuiko ED 90mm F3.5 Macro IS PRO tarjoaa uusia, houkuttelevia ominaisuuksia valokuvaajalle joka on kiinnostunut mikromaailmasta – satoi tai paistoi. Myös parannettu säänkestävyys ja tehokkaammat linssielementtien päällysteet ovat järkevä investointi tulevaisuuteen. Vastaavaa kinokoon makro-objektiivia, jonka polttoväli olisi 180 mm, ei helposti löydä.

Vaikka objektiivi ei juurikaan kaipaa lisävarusteita, on uudenlaisiin kuvaustilanteisiin varautuminen järkevää. Vara-akku kannattaa pitää mukana, muistikortti ei saa täyttyä kesken kaiken, ja nopeasti ohi menevissä kuvaustilanteissa auttavat lehmän hermot ja kärpän reagointkyky.

Suorituskyky

Makro-objektiivin paras toisto saavutetaan, kun kuvauskohde on todella lähellä. Normaaleilla kuvausetäisyyksillä objektiivi pystyy toki tuottamaan terävän kuvan, mutta tuo terävyyden, kontrastin ja korjattujen objektiivivirheiden pääpaino on juuri lähikuvauksessa. Toimituksen käytössä oleva yhden neliömetrin kokoinen testitaulu ei näin ollen olisi antanut luotettavaa käsitystä objektiivin suorituskyvystä.

Piti tehdä kenttäkokeita.

Kromaattinen aberraatio, eli tarkennettuna lateraalinen kromaattinen aberraatio, on ilmiö joka näkyy kuvissa – ja nimenomaan kuvien nurkkakohdissa – kontrastikkaiden ääriviivojen  vihertämisenä ja punertamisena. Virheen pystyy nykyaikana korjaamaan jo kamerassa, ja viimeistään kuvankäsittelyohjelmassa. Korjaus on automaattinen. ja perustuu objektiivin tallennustiedoston profiiliin.

Sekundäärinen kromaattinen aberraatio, ”väribokeh”, on ilmiö joka näkyy ja vaikuttaa silloin kun kuvassa on kapea terävyysalue ja laajoja epäteräviä alueita, joissa on tunnistettavia hahmoja. Kuvan etuala tyypillisesti silloin punertaa ja tausta vihertää. Tähän ei ole automaattista korjausta. Värillisten alueiden korjaaminen pitää tehdä sivellintyönä kuvankäsittelyssä. Adobe Camera Raw- ja Lightroom -ohjelmista löytyy työkalu nimeltä Defringe, jonka pipetillä voi valita korjattavia värisävyjä ja liukusäätimillä sitten hillitä ilmiötä, mutta se on työlästä ja perustuu yrittämiseen ja erehdykseen.

Molemmat aberraatiotyypit on OM SYSTEM M.Zuiko ED 90mm f/3.5 Macro IS PRO -objektiivissa korjattu. Vinjetointia ei havaittavasti näkynyt ja geometrinen virhe, tynnyrivääristymä, kaipasi vain parin prosentin verran korjausta. Myös nämä virheet korjautuvat tehdassäätöisesti jo kamerassa.