Johdanto

(Tämä on kolumni, joka käsittelee asioiden mittasuhteita. Se päättyy pitkään sitaattiin.)

Selasin kalenteriani taaksepäin enkä löytänyt montaakaan valokuvaan liittymätöntä merkintää. Oli julkistajaisia (mukana all-female panel!), avajaisia, keskustelutilaisuuksia, anomusten kirjoittajaisia, suunnittelukokouksia, pelkkiä kokouksia, zoomeja ja teamseja, puhumattakaan tietysti omista töistä ja jokusesta ihan liian harvasta Guinness-painotteisesta illasta kollegojen kanssa.

Kappale 2

(jossa kolumnisti asettaa Ongelman, lue omat henkilökohtaiset pikku kiireensä nk. suureen kuvaan. Pyrkii sujuvaan kieleen, lopettaa punk-sitaattiin)

Tämä kaikki tuntuu varsin turhalta, ainakin jos sen laittaa tämänhetkisten maailmantapahtumien rinnalle. Ukrainalaista äitiä tuskin hirvittävästi lohduttaa F5.6-illan loksahtaminen kohdalleen tai orpoa jääkarhua Suomalaisen valokuvan päivä.

Suomalainen valokuvakenttä on myös aika pieni maailman metropoleihin verrattuna: keskeiset juorut on vaihdettu jo ensimmäisellä kierroksella.

Ja muistakaa, että kirjoitan tätä Helsingin Kampissa, en esimerkiksi Pihtiputaalla, jossa valokuvakeskustelu on pirun harvinaista.

Kappale 3

(jossa ongelma näennäisesti ratkaistaan: oikeaoppisesti tässä kohdassa ensin Saarnaajan kirjaa (”turhuuksien turhuus”) ja päädyttäisiin – ehkä jonkun ontuvan Lasse Mårtenson-vitsin kautta – omenapuun istuttamiseen)

Senegalilaisen Mohammed Mbougar Sarrin kirja ”Miesten syvimmät salaisuudet” kertoo Pariissa asuvista afrikkalaistaustaisista kirjailijoista, tekemisen vaikeudesta ja suunnilleen kaikesta muustakin. 

Yksi henkeäsalpaava sivu kertoo kirjallisesta keskustelusta, mutta oikeasti uskon sen käsittelevän valokuvaa:

”Mutta kuka kirjallisuudesta puhuisi, jos kirjailijat eivät sitä tee, tarkoitan jos siitä ei puhuttaisi sisältäpäin, kirjallisuuden harjoittajina, noiduttuina, asiaan vihkiytyneinä, rakastuneina, hulluina, raivopäisinä, ihmisinä, joille kirjallisuus on olennaisinta, vaikka olennaisuus joskus naamioituukin anekdootiksi tai tyhjänpäiväisyydeksi. Ajatus on ehkä sietämätön, vastenmielinen ja porvarillinen, mutta se on pakko hyväksyä. Sitä meidän elämämme on: yritämme saada aikaan kirjallisuutta, aivan, mutta yritämme myös puhua siitä, sillä siitä puhuminen on yksi tapa pitää se elävänä, ja niin kauan kuin kirjallisuus elää, oma elämämme, vaikkakin hyödytön, jopa tragikoominen ja merkityksetön, ei sittenkään ole täysin turha. On toimittava niin kuin kirjallisuus olisi tärkein asia maailmassa. Joskus harvoin se voi olla tottakin ja silloin joidenkin on se todistettava.”

Loppulause

(mieluiten ylevä kehotus)

Jatkukoon siis tuoppiin muriseminen ja kaikenlainen panelointi. 

Hyvää Suomalaisen valokuvan päivää 15.4.!

Tuomo Manninen on
valokuvaaja, joka näki Kolmen pennin oopperan 6-vuotiaana.