Miten sinä suhtaudut uutuuksiin? Epäiletkö niitä? Vai oletko ensimmäisten joukossa jonottamassa myymälän ovella tai jättämässä ennakkotilauksen?
Sadan vuoden aikana valokuvausala on kokenut tuhansia pieniä uutuuksia ja muutamia isoja, järisyttäviä innovaatioita. Markkinointiviisaat ovat tutkineet ihmisten suhtautumista innovaatioihin ja päätyneet seuraavaan luokitteluun.
Innovoijat – 2–3 % väestöstä: uskaliaita, koulutettuja, käyttävät useita informaation lähteitä.
Varhaiset omaksujat – 10–15 % väestöstä: sosiaalisia johtajia, suosittuja, koulutettuja.
Varhainen enemmistö – 30–35 % väestöstä: vastaanottavaisia tultuaan vakuuttuneiksi innovaation omaksumisen hyödyistä, useita eri sosiaalisia kontakteja.
Myöhäinen enemmistö – 30–35 % väestöstä: skeptisiä, perinteisiä.
Hitaat omaksujat – 10–20 % väestöstä: vastustavat aktiivisesti uusia innovaatioita, naapurit ja ystävät pääasiallinen tiedonlähde, pelkäävät velkaantumista.
Ei vielä riitä, että ensimmäinen ryhmä, eli innovoijat, on hyväksynyt tuotteen käyttöönsä. Myös varhaisten omaksujien on vakuututtava tuotteen eduista. Hyvinä esimerkkeinä tällaisesta tapauksesta ovat aikoinaan Kodakin kiekkokamera ja Agfan pikakuvia ottava kaitafilmikamera. Tuskinpa kukaan jäi kaipaamaan.
Jos kolmas ryhmä, eli varhainen enemmistö, vakuuttuu uutuuden hyödyistä, on menestys melko varma. Paras viimeaikainen esimerkki on digitaalinen valokuvaus ja muut valokuvausalan suuret edistysaskeleet. Myöhäinen enemmistö seuraa kyllä perässä.
Hitaat omaksujat nyreksivät kaikkea kehitystä, mutta heistä ei tarvitse kantaa huolta. He ovat tyytyväisiä saadessaan olla tyytymättömiä.
Aloitin ”vakavahenkisen” kuvaamisen järjestelmäkameralla vuonna -69. Sen jälkeen käytössä on ollut rippaasti yli 200 kameraa valkoilja-Minoxista palkkiin ja digeäkin heti kun niitä vain oli tarjolla.
Minusta jaottelu tuollaisena kuin markkinointi-ihmiset ovat sen kokeneet ei välttämättä ole koko totuus. Ei varsinkaan nyt, kun laitteiden tekninen laatu, eli niiden tarjomat mahdollisuudet ovat enemmän kiinni käyttäjästä kuin raudan teknologiasta.
Järjestelmäkameran osalta koko totuus rakentaa vasta objektiivien ja muiden lisälaitteiden hankintojen myötä. Silloin on potentiaalia myydä uusi runkoja niille, joilla optiikka- ym. arsenaali on valmiina.
Niinpä merkkiuskollisuuskin onkin tiukemmassa kuin äkkipäätä luulisi.
Kaikilla aikakausilla on lyhytaikaiset -isminsä ja erityisesti digipuolella ne tuppaavt olemaan sangen spesifejä. Kun varjoja ei saanut auki tai huippuvalot paloivat helposti puhki, hohkatiin dynamiikasta. Nyt ne jutut ovat pitkälle hanskassa. Ja nyt kun pikkelssejä on varmasti tarpeeksi, ei ole oikein varmaa mikä itse asiassa riittää, vai riittääkö mikään.
Ennen ei nähnyt edes kohdetta mitä kuvaa kun oli niin synkkää, nyt täytyy kameran pystyä nopeisiin suljinaikoihin, vaikka kuvaaja tuskin pystyy kohdetta edes seuraamaan. ASA 1600 on vaihtunut ISO 160 000…
Näkisin, että ”varhaiset omaksujat” ovat laiteharrastajia enemmän kuin kuvaajia. He ovat myös innokkaita netissä kirjoittaja ja laiteviilareita. Siksi he ovat vaikuttajia mitä tulee tavaran myyntiin vaan ei valokuvan itsensä olemukseen.
”Myöhäinen enemmistö” ovat ammattilaisia, joiden kameroiden täytyy maksaa itse itsensä. He tietävät, ettei rauta rahaa tuo, ellei se tarjoa jotain – varmuutta, nopeutta lisää terävyyttä, hyvää kuvanvakaajaa tms. mitä tahansa, joka varmistaa rahan tulemisen ja tyytyväisen asiakkaan. Siksi varsinaiset pro-tuotteet ovat pitkäikäisempiä, kierto hitaampaa ja kohkaaminen vähäisempää.
Heidän avullaan Kuiten mainostetaan enemmän kuin niiden, jotka vaikuttavat eniten myynnin kappalemääräiseen nousuun.
Paluu alkuu, eli kohtaan Innovoijat.
He ovat porukkaa joka ostaa ensimmäisetn joukossa 4K -videomahdollisuuden, mutta eivät hyödynnä sitä, koska 4K-lomavideonpätkiä eivät kaikki lähipiirin näkimet, puhelimet ym. pyöritä sekuntiakaan. Tämä koskee toki enemmän puhelimia. Mutta toisaalta heitä on oltava riittävä määrä, jotta saadaan kulloisellekin ”innovaatiolle” paino/verkkokelpoista hypeä tuoreltaan ja mielummin ajoissa julkisuuteen.