Marja Helander puolustaa luontoa ja saamelaista kulttuuria taiteensa keinoin. Ilmastonmuutos, kaivosteollisuus ja politiikan kiemurat ovat uhkia, joiden vaikutuksia hän herättelee pohtimaan. Myös huumori kuuluu keinovalikoimaan.

Kaikki alkoi pienestä muovipokkarista, Agfan Agfamatic 100 Sensor -kamerasta. Suljinaukkoja oli kaksi: ne oli merkattu auringon ja pilven kuvalla, aurinkoinen tai pilvinen sää. Muita valinnaisia säätöjä ei ollut. Tosin sitä ennen oli jo Kylli Kosken, television suositun Kylli-tädin, piirustuskoulu Töölöntorin reunassa Tykistönkadulla. Vanhempi polvi muistaa sulavalla viivalla lastenohjelmien kertomuksiaan elävöittäneen opettajan, joka perusti jo 60-luvun alussa oman piirustuskoulun ruokkiakseen lasten luovuutta.

– Sain ensimmäisen pokkarin ollessani ehkä 10 tai 11. Isä harrasti valokuvausta ja kaitafilmausta, ja se oli myös koko perheen ajanviete. Muutamaa vuotta myöhemmin harrastus jatkui ensimmäisellä järkkärillä, välissä oli joku Ricohin kompaktikamera, Marja Helander muistelee.

Halu kuvien tekemiseen piirtämällä, maalaamalla tai valokuvaamalla ohjasi tulevaisuuden valintoja. Toinen tärkeä seikka oli suhde luontoon.

– Liikuimme paljon metsissä ja kesät vietettiin Utsjoella isovanhempieni luona. Muutto Helsingistä Nummelaan vielä lisäsi samoilemisessa kulunutta aikaa. Jossain vaiheessa harkitsin jopa metsänhoitajan uraa ja aloitin opinnotkin, mutta taide vei sittenkin voiton.

Maalaaminen tuntui omimmalta ilmaisukeinolta, ja opintoja alalla ehti kertyä jo parissa opinahjossa. Niistä jälkimmäisessä eli Lahden Taideinstituutissa oli Veli Granön vetämä värivalokuvauksen kurssi, joka kuitenkin muutti tilanteen. Kamerasta tuli pian ykkösvaihtoehto, sivellin sai jäädä.

Granön innostavalla kurssilla painotettiin luovaa ja taiteellista lähestymistapaa värivalokuvaukseen pelkän tekniikan sijaan. Kuvat valotettiin taskulampun ja värikalvojen avulla. Kuvattiin diaa, ja värivedostettiin diasta värillinen paperinegatiivi, josta jälleen sitten vedostettiin pinnat vastakkain lopullinen värikuva.

– Diasta vedostettiin siis paperinegatiivi, josta jälleen positiivi eli käytettiin kääntökehityksen keinoin värikuvaa negatiivina. Kurssin tulokset päätyivät ensimmmäiseen varsinaiseen valokuvasarjaani Sukupolvet – Generations, joka oli yksi Fotofinlandia -finalisteista 1994.

Saamelaisuus luonteva aihe

Helsingissä syntyneenä ja asuneena mutta runsaasti aikaa Utsjoella viettäneenä Marja Helanderilla oli saamelaisen identiteetin rakennusaineet, mutta kieltä hän ei osannut. Saamelainen isä ei sitä kotona puhunut, vain omien sukulaistensa kanssa. Saamelaisuuden merkitys kuitenkin kasvoi Helanderin mukaan iän myötä, ja kiinnostus kulttuuriin sai opiskelemaan myös kieltä. Saamenmaan eri kolkat tulivat tutuiksi. Kahden erilaisen elämäntyylin välillä oli kuitenkin jännitteitä, joista tuli valokuvien keskeinen aihe. Helander kuvasi itseään tätä ristiriitaa peilanneissa asetelmissa.

Tuolloin 90-luvun lopulla ja uuden vuosituhannen alussa keskustelua aiheista käytiin paljon nykyistä vähemmän, eli Helander kuului kyseenalaistajien eräänlaiseen etujoukkoon. Samoihin aikoihin tosin joukko muitakin saamelaistaiteilijoita nosti esiin kysymyksiä alkuperäiskansan kohtelusta, nykyisen ja perinteisen elämäntavan ristiriitaisuuksista ja ekologisista kysymyksistä.

– Stereotypiat saamelaisista olivat silloin ja ovat kyllä edelleenkin vahvoja. Kaikki eivät kuitenkaan elätä itseään perinteisillä elinkeinoilla, vaan yhtä hyvin juristina tai kaupan kassana. Aiheeseen liittyy monenlaisia väärinymmärryksiä suomalaisten taholta ja toisaalta romantisoivaa eksotisointiakin. Nämä väärinymmärrykset ovat omalta osaltaan vaikuttaneet nykyiseenkin keskusteluun siitä, kuka on saamelainen.

Helander muistuttaa, että saamelaisille on selvää, kuka on saamelainen. Tieto esivanhemmista ulottuu sukupolvien taakse. Sen sijaan joillakin suomalaisten uudisasukkaiden jälkeläisillä yhteys saamelaisuuteen saattaa perustua yhteen lappalaiselinkeinojen harjoittajaksi merkittyyn esi-isään 1700-luvulta. Se ei ole tämän päivän elävää saamelaisuutta, Helander painottaa. YK:n alkuperäiskansajulistuksen mukaan alkuperäiskansoilla on oikeus päättää, ketä heihin kuuluu. Tätä säädöstä Suomen valtio edelleenkin rikkoo.

Tärkeä näkökulma on sekin, ettei saamelaisuus ole riippuvainen kansallisvaltioista. Kulttuuri ulottuu neljän maan rajojen yli. Kansallisissa poliittisissa ratkaisuissa on kuitenkin eroja, Suomessa Saamelaiskäräjät perustettiin 90-luvulla aiemman saamelaisvaltuuskunnan tilalle, ja sinne valtaa käyttämään pyrkivien joukossa on myös muita kuin varsinaisesti saamelaisia.  Kyse on Helanderin mielestä asuttajakolonialismin viimeisimmästä muodosta. Taustalla on poliittisten ja taloudellisten intressien ajaminen; Lapin rikkaudet kiinnostavat monia.

Kaivostoiminta uhkaa herkän luonnon tasapainoa. Niiden ja teollisuuden jäljiltä näkymät ovat kuin apokalyptisia painajaisia, joissa huimat maisemat ovat savupiippujen ja valtavien monttujen runtelemia. Nikkeliä tarvitaan akkuihin ja työt ovat tarpeen, mutta menetettyä luontoa ei korvaa mikään. Myös turismin sovittaminen luonnon ehdoilla vaatii tarkkaa harkintaa. Metsätalouden päätöksilläkin on kauaskantoisia vaikutuksia.

Helander ei pidä itseään uskonnollisena mutta muistuttaa, että saamelaisuuteen liittyy erilainen hengellisyys ja luontosuhde kuin maallistuneella kaupunkilaisella tai tavallisella protestantilla ylipäätään. Tarinoilla ja kertomuksilla on tärkeä roolinsa kulttuuriperinnössä, ja ne liittyvät myös tiettyihin maantieteellisiin paikkoihin. Näitäkin teemoja Helander on halunnut nostaa esiin taiteessaan.

– En kuitenkaan halua tulla luokitelluksi vain saamelaistaiteilijaksi, koska aiheeni ovat myös universaaleja, ihmisyyden erilaisten puolien innoittamia. Välillä myös tuntuu, että saamelaista taidetta pidetään pelkästään kriittisenä ja vastarintaisena. Itselleni huumorilla on myös tärkeä merkitys.

Valokuvaa vai elokuvaa?

Valmistuttuaan 1999 Taideteollisesta korkeakoulusta Helander tunnettiin nimenomaan valokuvaajana. Mukaan tulivat myös timelapse-tallenteet ja videot. Kuten monilla muillakin kuvaajilla Helanderille yksi sysäys liikkuvan kuvan käyttöön oli tekniikan kehitys: yhdellä kameralla pärjäsi alkuun molemmissa. Lisäksi halu tallentaa omia performansseja aktivoi siirtymistä videoiden pariin.

Helander oli tottunut olemaan omien valokuviensa mallina, joten siirtyminen videoiden näyttelijäksi ei ollut suuri harppaus. Se kuitenkin toi mukaan tarpeen käyttää avustajaa kuvaajana, ja pian myös muun tekniikan osaajia tuli mukaan kunnianhimon kasvaessa. Elokuvat ovat paljolti ryhmätyötä, kun valokuvaajana Helander oli tottunut työskentelemään yksin.

Kuvissaan hän on nimenomaan tunnistettava itsensä, vaikka tietysti edustaa samalla myös yleistettävää henkilöhahmoa. Performansseissa tai liikkuvassa kuvassa pätee sama henkilöityminen. Joissakin kuvissa alastomuus tosin viittaa ihmiseen vain yhtenä lajina eläinkunnassa, jonka ei pitäisi asettaa itseään muiden lajien yläpuolelle.

Esimerkiksi Elina Brotherus asettuu itse kuviinsa edustamaan anonyymiä henkilöä, jonka olemus täydentää maisemaa tai luo viitteen vaikkapa maalaustaiteeseen. Lähtökohta itsen käyttämiseen kuvissa voi siis vaihdella. Myös Kari Soinio ja Harri Pälviranta ovat käyttäneet omaa kehoaan kuviensa kohteena. Heidän kanssaan toteutetussa Valokuvataiteen museon yhteisnäyttelyssä Ideaalin perillisetvuodenvaihteessa 2018-2019 nähtiin Helanderin New Yorkissa kuvaama sarja. Sen teema liittyi erilaisten kulttuurien kohtaamiseen, sillä kertaa saamelaisuus ei kuitenkaan ollut keskeinen sisältö. Näyttelyssä oli kyllä myös Pohjoinen -sarja, joka sivusi saamelaisuutta ja ympäristöaiheita sekä ihmistä osana luontoa. Näyttelyn teoksissaan kuvaajat pohtivat perheen ja kulttuurin kautta omaksuttujen arvojen vaikutusta itse kunkin ajatteluun. Kun kohtaa toisenlaisen kulttuurin piirteet, tulee helpommin tietoiseksi omistakin vaikutteistaan. Siitä on paljolti kyse Helanderin muissakin teoksissa.

Tunnetuin Helanderin elokuvista on Eatnanvuloš lottit eli Maan sisällä linnut (2018), joka on palkittu muiden muassa Tampereen lyhytelokuvafestivaaleilla ja Risto Jarva -palkinnolla.

– Yhdysvalloissa Sundancen filmifestivaalin lyhytelokuvien kilpailusarjaan pääsy on saavutus sinänsä, vaikka en siellä kuulunutkaan palkittuihin.

Kymmenminuuttinen elokuva on kiertänyt monessa paikassa, jopa dokumenttifestivaaleilla. Se käyttää hienovaraista ilmaisua tuodessaan esille useitakin saamelaisuuden ajankohtaisia kysymyksiä. Siinä kaksi nuorta saamelaista nykytanssijaa Biret ja Gáddjá Haarla Pieski tanssivat läpi Saamenmaan kylien ja metsien aina Helsinkiin asti.

Sen jälkeen on syntynyt lisää videoita tai lyhytelokuvia – miten ne haluaakin luokitella. Pohjoismaiden paviljonki Venetsian biennaalissa viime vuonna oli muutettu Saamen paviljongiksi. Sen oheisohjelmaan kuului kuuden eri ohjaajan uudella 360-asteen kameratekniikalla tekemät lyhytelokuvat. Marja Helanderin osuus tässä Árran 360° -kokonaisuudessa on nimeltään Áfruvvá eli saamelaisen taruston merenneito. Elokuvan Helander teki yhdessä kuvaaja Mauri Lähdesmäen kanssa.

Valokuvaa on ollut aikaa tehdä vähemmän, mutta Helanderille erityisen tärkeä oli viime vuonna Ruotsin Nationalmuseumin tilaustyö eli muotokuva saamelaistaiteilija Britta Marakatt-Labbasta. Museo tilaa vuosittain muotokuvan, yleensä maalauksen, jostain maan merkkihenkilöstä. Tuolloin museon johtajana oli suomalainen Susanna Pettersson, joka tunsi hyvin Helanderin tuotannon ja piti tärkeänä antaa muotokuvan saamelaisesta toisen saamelaisen tehtäväksi. Helander otti homman vastaan perfektionistin asenteella ja oli tyytyväinen vasta viiden päivän rupeaman jälkeen.

– Se oli suuri kunnia, sillä taiteilija on legenda ja tietysti museo tilaajana on ainutlaatuinen. Projektia varten tulin hankkineeksi uutta kuvauskalustoakin, Helander nauraa.

Laukkuun tuli täydennykseksi Fuji GFX 50S II, keskikoon runko ja pari objektiivia. 43.8 x 32.9 mm kokoa oleva kenno tuottaa 51 miljoonaan pikseliä. Se ei siis ole luokassaan kovimpia pikselihirmuja ja hinnaltaankin verrattain edullinen. Kun rungon ja pari linssiä saa alle kymppitonnin, joutuu keskikoon runkoa havitellessa helposti kuluttamaan euroja kaksin tai kolminkertaisestikin. Helander on innoissaan uuden laitteensa jäljestä, joka peittoaa kinokoon kuvan etenkin yksityiskohtien tarkkuudessaan ja syvyysvaikutelmassa.

– Olin kuvannut aiemmin Nikonin D800E:llä ja ollut tyytyväinen, mutta vaihdoin Fujiin Britan kuvauksen yhteydessä. En ole koskaan ollut ihan viimeisimmän tekniikan perään. Riittää, että jälki täyttää tavoitteeni. Liikkuvassa kuvassa tekniikalla on kuitenkin enemmän merkitystä, koska siinä tarvitaan monenlaista laitetta ja ohjelmistoa jälkikäsittelystä äänen hallintaan.

Videon tekemiseen Helander onkin jo kolmisen vuotta sitten hankkinut Sony A7s III:n.

Se pääsi käyttöön projektissa, jossa Helander kuvasi Mauri Lähdesmäen kanssa Suomen saamelaisia eri alueilta pukuineen monikanavaista videoinstallaatiota varten. Kalustoarsenaaliin tulivat myös gimbaali ja drone. Installaatio Áiggit – Läpi aikojen tuli osaksi Saamelaismuseo Siidan uutta perusnäyttelyä Inarissa. Teoksen kantavana teemana toimiva saamenpuku tuodaan esille elävänä kulttuurin osana omistajiensa kautta.

Työn alla on myös valokuvakirja omista teoksista, sekä lyhytelokuva ohjaaja Liselotte Wajstedtin ja Mauri Lähdesmäen kanssa saamelaisaktivisti, valokuvaaja, journalisti Niillas A. Sombysta, joka Alta-joen patoamista koskevan kiistan aikaan 1982 turvautui radikaaleihin keinoihin. Työmaalle johtavan sillan räjäyttämisen yritys omatekoisella pommilla sai traagiset seuraukset. Pakkasessa sytyttimen paristot hyytyivät ja Sombyn mennessä korjaamaan tilannetta pommi kuitenkin laukesi. Se vei häneltä näön toisesta silmästä ja vaurioitti pahasti vasenta kättä. Hän pakeni Norjasta Kanadaan, jossa eli muutaman vuoden paikallisten alkuperäiskansaheimojen suojeluksessa, kunnes palasi armahdettuna takaisin Norjaan. Esitutkintavankeus korvasi muutamien kuukausien alkuperäisen tuomion. Uhkana oli ollut 21 vuoden vankeus. Teko jakaa edelleen mielipiteitä: jotkut pitävät sitä tuomittavana, kun toisille se on ollut niissä olosuhteissa hyväksyttävää, koska ketään ei aiottu vahingoittaa.

Marja Helander

• syntynyt 1965 Helsingissä
• valmistunut Taideteollisesta korkeakoulusta 1999
• taidemaalarin opinnot Lahden taideinstituutissa ja Limingan taidekoulussa
• Yli 200 näyttelyä Suomessa ja ulkomailla, mukaan luettuna lyhytelokuvat
• teoksia parissa kymmenessä kokoelmassa mm. Valokuvataiteen museo, Kiasma, Kanadan kansallisgalleria
• Suomen Taiteilijaseuran kuvataiteilijapalkinto 2018
• Pro Finlandia -mitali 2021
• Suomi -palkinto 2019
• Fotofinlandian finalisti 1994
• toiminut myös kuraattorina mm. Mäntän kuvataideviikoilla