Suomi on itsenäinen, vaan ei eristäytynyt saareke. Entä valokuvataide, onko se itsenäinen ja omintakeinen? Pyrkiikö se siihen?
”Vihdoinkin valokuva on hyväksytty taiteeksi”
Mitä? Ainahan valokuva on hyväksytty taiteeksi – ja toisaalta ei vieläkään ole, ellei sen sisältö ole taidetta!
Fotografia, valolla piirtäminen, vapautti perinteisen kuvataiteen uuteen kukoistukseen. Valokuva seurasi kiltisti perässä, syntyi piktorialismi, joka jäljitteli perinteistä kuvataidetta. Ero dokumenttikuvaan tehtiin selväksi.
Ryhtiliike ryhtyi korostamaan valokuvataiteen erityislaatua. Sen itsenäisyyden takasi uusi penss… anteeksi, kamera.
Optisen rekisteröinnin totuudellisuudella pyrittiin, ja pyritään yhä, perustelemaan valokuvauksen itsenäisyyttä taidemuotona. Mutta mitä uskollisemmin rekisteröidään otos, sitä vaikeampaa on luoda välineestä riippumatonta taidetta, teosta.
Taidehan syntyy aivoissa, taiteilijan ja yleisön vuorovaikutuksella. Itsenäinenkään pensseli ei luo uutta. Sen tekevät aivot ja mieli, aiempaan kokemukseen pohjaten, siihen lisäten.
Linssipensselikin on vain aivoille alisteinen. Jos sen käyttäjä, valokuvaaja, tuo esiin aivoissaan syntynyttä uutta tajuntaa tai kokemusta, hän yltää digikameralla samaan kuin kivikauden luolamaalari. Siis taiteilijuuteen. Kuva biisonista luolamiehen verkkokalvolla ei vielä ollut taidetta, hänen luolamaalauksensa biisonista sen sijaan oli.
Postmodernismi ylenkatsoi taidemuotojen rajoja ja hävitti viimeisetkit käsitykset siitä, että väline voi määrittää taiteen. Ja sitten tuli vielä digikumouskin uusine pensseleineen. Leimahti Photoshop-uuspiktorialismi. Tervemenoa kuviteltu itsenäisyys!
Valokuva on valokuva on valokuva. Aiheuttaako piktorialistinen piirre ”aidon ja itsenäisen” valokuvan apostolille nielemisvaikeuksia, uhkaako se juuttua väärään kurkkuun? Onko dokumentaarisempi valokuvaus itsenäisempää taidetta?
Kysymyksiä riittää: Paljonko dokumentissa jää elintilaa taiteelle? Onko ”dokumentaarinen fiktio” taidetta vai ei-taidetta? Vastauksia ei ole – onneksi.
Eläköön!
Kolminkertainen eläköön-huuto ei-itsenäiselle valokuvataiteelle! Ja itsenäiselle valokuvan ei-taiteelle. Ja kaikelle siltä väliltä.
Mitä mieltä itse olet: mitä taiteellisempi, sitä epäitsenäisempi – ja mitä dokumentaarisempi, sitä itsenäisempi, mutta ei-taiteellisempi?
Kerro mielipiteesi kirjoittamalla kommentti alla!
Taiteessa on periaatteessa kaikki sallittua. (Toki lakien rikkomisesta seuraa rangaistus).
Dokumentilla pitäisi olla jokin kytkös todellisuuteen. Mutta tämä teksti oli kumminkin hyvin silmiä avaava kokemus dokumenttien suhteen ainakin kouluja käymättömälle maallikolle. Oheinen teksti kertoo dokumenttielokuvista mutta mielestäni elokuvan sijalle voi aivan hyvin sijoittaa valokuvaus.
Teksti on peräisin: http://elokuvantaju.uiah.fi/oppimateriaali/elokuvakulttuuri/dokumentti.jsp
”Dokumenttielokuvassa esiintyvät ihmiset ja tapahtumat ovat todellisia, ts. henkilöhahmot esittävät itseään (tai kertovat itsestään) joko tapahtuvassa tai tapahtuneissa tilanteissa. Silti kaikki elokuvat ovat enemmän tai vähemmän fiktiota, sepitettä, tekijöidensä tulkintaa todellisuudesta.
Dokumenttielokuva ei ole totta eikä sen pidäkään pyrkiä yhteen ja ainoaan totuuteen, vaan pikemminkin se avaa tulkintamahdollisuuksia ja näkökulmia kuvaamaansa tapahtumajaksoon.
Dokumenttielokuvan lajityyppejä ovat esimerkiksi
• Kokeellinen dokumentti
• Antropologinen ja kansatieteellinen dokumentti
• Tilaustuotanto
• Seurantadokumentti
• Arkistomateriaaliin pohjautuva dokumentti
• Cinéma Vérité / Observational Cinema
• Subjektiivinen dokumentti
• jne. jne.”