Hanna-Kaisa Hämäläisen valokuvissa on lähes aina ihminen. Tunnelman ja läsnäolon välittäminen on hänelle tärkeintä.

Muuramelaista Hanna-­Kaisa Hämäläistä voi hyvällä syyllä kutsua valokuva­alan monitoimi­naiseksi. Kuvajourna­listina, dokumentaristina, kouluttajana ja kaupallisena kuvaajana toimiva yrittäjä työskentelee myös kuvatoimittajana, tuottajana ja näyttelykuraattorina. Myös kotona puhutaan valokuvauk­sesta, sillä Hanna-Kaisan puoliso Marko Hämäläinen on valokuvataiteen läänintaiteilija.

Hämäläinen on ollut mukana valokuva-alan eri järjestöjen luottamustehtävissä opiskeluajoistaan lähtien. Yhteisten asioiden hoitaminen yhdessä muiden kanssa, edunvalvonta sekä alan arvostuksen ja tunnettuuden nostaminen ovat hänelle sydämen asioita. Hämäläinen on toiminut Suomen Kuvajournalistit ry:n, Suomen Freelance­journalistit ry:n sekä pienen ja pippurisen dokumentaariseen valokuvaan keskittyneen Photo Do -yhdistyksen puheenjohtajana. Tällä hetkellä hän toimii Suomen Journalistiliiton hallituksen toisena varapuheenjohtajana.

– Olen aina ollut monessa mukana. En tiedä mitä tekisin, jos näin ei olisi.

Yhteisen tekemisen ja jakamisen hengessä Hämäläinen toteutti työryhmänsä kanssa satavuotiaan Suomen juhlavuonna 100 suomalaista valokuvaajaa esittelevän verkkosivuston sekä suomalaista valokuvaa juhlistavan festivaalin. Verkkosivut esittelevät suomalaisia valo­kuvaajia ja eri genrejä laajalle, myös kansainväliselle, yleisölle.

Oman tehtäväkentän monipuolisuus on rikkaus, josta Hämäläinen ammentaa energiaa.

– Jos tekisin aina samaa, siihen voisi tulla kyynistymistä ja tylsistymistä. Olen alusta asti tiedostanut sen ja tehnyt töitä sen eteen, että olisin onnellisempi tehdessäni tätä työtä. Kipinä on kantanut.

Kuvaajaksi

25 vuotta valokuvaajana työskennelleen Hämäläisen kiinnostus kuvaamiseen ja journalismiin syntyi jo lapsena. Hän kuvasi reportaasia barbiensa elämästä ja teki niille omaa Seura-lehteä. Hän opiskeli valokuvausta ja elokuvaa kolme vuotta kansanopistoissa ja valmistui ­taiteen maisteriksi Taideteollisesta ­korkeakoulusta vuonna 2004.

– Kun lähdin opiskelemaan valokuvaajaksi, aikakausi oli erilainen. Halu ja into kehittyä ­valokuvaajaksi piti pitkäjänteisesti lunastaa. Valokuvaajan titteliä ei voinut noin vaan ottaa itselleen, se piti ansaita. Siinä on huikean iso ero tähän päivään, Hämäläinen sanoo ja korostaa, että tämä ei ole arvokysymys vaan kertoo ajan muutoksesta.

Nuori Hanna-Kaisa oli taiteellinen runotyttö, joka halusi parantaa maailmaa ja kertoa tarinoita ­kameralla.

– Ainoa minkä tiesin oli että minusta ei tule lehti­kuvaajaa.

Kunnes osallistui Markus Jokelan reportaasikurssille, jonka yksi työpaja muutti kaiken.

– Se avasi silmäni: lehtikuvaus, reportaasi ja dokumentaarisuus ovat minun juttuni. Se oli menoa. On mahtava tunne, kun yhtäkkiä kaikki onkin selvää.

– Journalismi ja dokumentaarisuus kiehtovat minua loputtomasti. Siinä ei edes oleteta, että joku asia olisi näin, koska siinä on niin monia tarinoita ja kaikissa asioissa niin monta tasoa. Miten maailma kohdataan ja miten sitä tulkitaan – se on loputonta. Se kiehtovuus ei ole kadonnut koskaan.

Hämäläinen kokee olevansa onnekas kun saa tehdä työtä, jossa työnsarka ei lopu: journalismia tarvitaan niin kauan kuin yhteiskunnat ovat olemassa.
– Pitää aina vaan tehokkaammin itse löytää niitä asioita, joita haluaa tallentaa tai välittää eteenpäin. Se on tosi paljon kuvaajilla itsestä kiinni.

Läsnäolon voima

Kaupalliset toimeksiannot Hämäläinen kuvaa asiakkaan joskus hyvinkin tarkasti määrittelemällä tyylillä, mutta omiin kuvausprojekteihinsa hän lähtee avoimin mielin hakien kuhunkin aiheeseen sopivaa tapaa nähdä.

– Minua kiehtoo loputtomasti sattumanvaraisuus, heittäytyminen ja rosoisuus, ja myös se, että voi leikitellä asioilla ja vaihdella tyylejä.

Dokumentaarisissa projekteissaan Hämäläinen pyrkii vähentämään kaiken ylimääräisen tekniikan, jotta voi keskittyä kuvattavan kanssa läsnäoloon, tuntemiseen ja puhumiseen. Lähes kaikki hänen työnsä ja projektinsa pohjautuvat ihmisiin, vaikka sarjoissa saattaa vilahtaa myös maisemia ja erilaisia tiloja.

– Tilaustöitä tehdään hyvin usein hirmu tarkasti erilaisen tiimin, valojen, heijastimien ja monen härpäkkeen kanssa. Joskus ihminen, jota kuvataan, meinaa hukkua kaiken sen alle. Minulle on tärkeää etenkin journalistisissa ja dokumentaarisissa sarjoissa, että se ihminen tulee eniten esiin, eikä vain ne hienot valot.

Miten kuvattavasta saadaan esiin se mitä kuvalla halutaan kertoa?

– Rauhoitan kaiken häröilyn. En mieti koko ajan, että olisiko näin tai noin. Olemme vain tässä, aistimme ja olemme.

Projekteissaan Hämäläinen on testannut erilaisia metodeja. Hän saattaa asettaa kameran jalustalle, ­syliinsä tai lattialle ja istua liikkumattomana kuvattavansa kanssa ilman, että katsoo kameran läpi. Näin kameraan tallentuu myös sellaisia ohikiitäviä hetkiä, joita hän ei tietoisesti hae.

– Minulle on merkityksellistä, että tunnemme siinä paikan päällä sen, mitä haluan välittää kuvalla. Tunnetta ei voi välittää ellei itse tunne, eikä tietoa välittää, ellei tiedä. En usko, että valokuvalla voidaan automaattisesti välittää tunteita ellei tehdä töitä sen eteen, että tunnetila on läsnä. Kuunteleminen ja rauhoittuminen näkyy ihmisen katseesta.

Hämäläinen on oppinut pärjäämään mitä erilaisempien ihmisten kanssa ja löytämään heistä ­erilaisia puolia.

– Mitä isompaa ja pitempää kuvausta olen tekemässä, niin metodina on vähän kuin tutustuisi uuteen ystävään. Se ihminen on tässä ja nyt kaikkein tärkein mihin keskityn. Aina se ei onnistu. Eihän aina tule yhteyttä ihmiseen ja upeita lopputuloksia. Se kuuluu tähän työhön ja dokumentaariseen valokuvaan: todellisuus tulee aina eteen ja voi olla, että asiat eivät tapahdu niin kuin oli toivottu.

Hämäläinen toteaa, että on hallittava konteksti, johon valokuvaa tekee. Toimeksiannot tehdään aina ­asiakkaan toiveen mukaan. Vaikka tekniikka on valokuvauksessa tärkeää, se ei ole Hämäläiselle hänen omissa projekteissaan ensisijaista, vaan se mitä ja millaisia tunteita kuva välittää. Ripaus sielukkuutta tekee kuvasta mielenkiintoisen.

– Mielestäni on kiinnostavaa, jos kuvaan tulee jotakin säröä, esimerkiksi epäterävyyttä tai jos valo tai sen väri ei ole tyypillinen.

– Dokumentaarinen kuva on kuin kivi kengässä. Se voi herättää ärsytystä, ahdistusta tai iloa. Tunteet ovat minulle merkityksellisempiä kuin se onko valolla ollut oikea piirto tai varjo.

Yhtenä esikuvanaan Hämäläinen mainitsee 1800-luvulla eläneen Julia Margaret Cameronin, ­joka tuli tunnetuksi pehmeäpiirtoisista kuvistaan.

Tummaa valoa

Kuvajournalismi ja dokumentaarinen kuvaus ovat lähellä toisiaan. Kuvajournalismissa kohtaamiset ovat lyhyempiä, kun taas dokumentaarisia projekteja saatetaan työstää joskus jopa vuosia, jolloin kuvaajan suhde todellisuuteen muuttuu. Kuvajournalisti välittää tietoa ensisijaisesti ilman vahvoja tulkintoja, dokumentaarinen työskentely puolestaan antaa vapautta kuvaajan omille tulkinnoille. Dokumentaarinen kuvaus vaatii myös kuvattavilta rohkeutta, koska he antavat kasvot kipeillekin asioille.

Hämäläinen kuvaa usein haastavia ja rankkoja aiheita. Yksi tällainen projekti oli Tummaa valoa, johon hän otti muotokuvia 20–30-vuotiaista nuorista aikuisista, joilla oli mielenterveysongelmia. Projekti kesti kaikkiaan vuoden ja hän kuvasi jokaisesta yhden ­potretin.

– Metodina oli se, että ei tarvitse esittää mitään. Pahakin olo saa näkyä, ei tarvitse jaksaa yhtään sen enempää. Kun hyväksytin kuvia, monelle ­kuvattavalle oli järkyttävääkin miten paha olo oli tullut niin läpi.

Koska kuvauksissa käsiteltiin hyvin henkilökohtaisia asioita, mukana oli aina ammattilaisia, joiden kanssa kuvattavat saivat keskustella.

– Valokuvaajan ja dokumentaristin pitää aina itsensä kanssa käsitellä, että mikä oikeus minulla on mennä ja avata jonkun ihmisen haavoja ja asioita ja napata koskettaviakin kuvia, ja lähteä niiden kuvien kanssa, ja se ihminen jää elämään sitä omaa elämäänsä.

Lähihistorian tallennusta

Keski-Suomen museossa on 10.1.2021 asti jyväskyläläisen rock-klubi Lutakon 30-vuotisen taipaleen kunniaksi avoinna dokumentaarinen valokuvanäyttely. Hämäläinen kuratoi näyttelyn, jossa on esillä töitä häneltä ja kymmeneltä muulta kuvaajalta. Tarkoituksena oli tallentaa elämää klubilla puolen vuoden ajan tammikuusta alkaen, mutta koronapandemian myötä kuvaussuunnitelma meni osittain uusiksi. Klubi suljettiin maaliskuun puolivälissä, ja näyttely tehtiin siihen mennessä otetuista kuvista sekä kuvaajien arkistoista. Sen lisäksi, että kuvat kertovat lähihistoriasta ja sen yllättävästä käänteestä, ne tuovat esiin tapahtuma­kentän ahdingon.

– Helmikuussa kuvaajat ovat kuvanneet hikisiä ­kuvia ihmisjoukosta yhdessä. Kaikki huutavat, laulavat ja tanssivat, monta sataa ihmistä kimpassa lähekkäin poski poskea ja kylki kylkeä vasten. Se onkin yhtäkkiä sellaista mitä emme näe pitkään aikaan. Ei olisi ikinä uskonut, että siitä helmikuun lopun ja maaliskuun alun tilanteesta tullaan tällaiseen maailmaan.

Nopeita kohtaamisia

Helmikuussa Hämäläinen kuvasi Lutakossa muun muassa kynttelikkö päässään burleskiesitystä seuraamaan tulleen nuoren naisen. Kuva on yksi sarjassa, johon hän tallensi illan osallistujia ja esiintyjiä.

– Kuvaustapa on hirmu tyypillinen minulle: pyydän ihmisen vähän sivuun, ja yritämme lyhyessä ajassa vain muutamilla ruuduilla saada hänestä jotakin tallennettua. Ohjasin ihmisiä sanomalla, että saat olla tässä niin kuin olet.

Joskus Hämäläinen päättää jo etukäteen ottaa vain yhden ruudun, joskus kymmenen tai jotakin siltä väliltä.

– Olen sen varassa, mitä siinä sattuu olemaan ja millä fiiliksellä ihminen on. Tykkään tuollaisista nopeista kohtaamisista.

Usein epäsovinnainen rajaus ja sommitelma kuvassa kertovat yllättävistä tilanteista. Hämäläinen kuvasi Amnestyn lehteen turvapaikanhakijaperhettä Kyyjärvellä.

– Olimme juuri kuunnelleet ja tallentaneet koskettavaa elämäntarinaa. Yhtäkkiä pojat hyppäsivät ovesta ja kaikki rämähtivät nauramaan.

Perheen pikkupojat olivat pukeutuneet lahjoituksina saamiinsa hämähäkkimiespukuihin ja yllättivät huoneessa olijat komealla sisääntulolla. Hämäläinen onnistui tallentamaan tilanteen, koska hänellä sattui olemaan kamera sylissään.

– Kuva ei olisi onnistunut, jos olisin pyytänyt, että hyppikää uudestaan.

Kapellimestari Leif Segerstam puolestaan johti ­kuvitteellista orkesteria kuvauksissa kesämökillään, ja onnistui yllättämään kokeneen kuvaajan tempaamalla paidan pois päältään kesken kaiken.

Dokumentaristi

Hämäläinen etsii tekemiseensä jatkuvasti uusia tasoja ja oppii samalla uutta.

– Dokumentaarisessa valokuvassa pyrin ajattelemaan, etsimään ja löytämään sellaista, joka tapahtuu juuri nyt ja mikä tässä maailmassa olisi juuri nyt olennaista. Pyrin luottamaan siihen, että jos minua kiinnostaa joku asia, niin se kiinnostaa jotakuta muutakin.

– Dokumentaarinen kuva ei anna meidän unohtaa menneisyyttä eikä nykyisyyttä. Kuvaajalla on oltava tahto välittää tai sanoa kuvillaan jotain sanomaa. En koe, että kuva kertoo automaattisesti jotain, vaan tekijän pitää olla väittämässä tai tulkitsemassa tietoisemmin jotakin.

Aiheensa Hämäläinen kohtaa sattumalta tai tietoisesti etsien.

– Aika ajoin nousee ilmiöitä, joista alkaa tuntua, että niistä tulisi pitempi sarja.

Dokumentaarisen kuvan voimasta kertoo ehkä sekin, että niin paljon kuin Hämäläinen on kuvia nähnyt monien tehtäviensä puitteissa, hänelle ei ole ikinä tullut tunnetta, että olisi nähnyt kaiken.

– Koko ajan avautuu maailmoja, joita en olisi voinut edes kuvitella. Dokumentaarinen kuva pakottaa meidät näkemään asioita, joilta haluaisimme sulkea silmämme. Aiheet eivät ole aina vakavia, mutta se on lajityypillistä.

Vaikka aihe olisi kulunut, kuvaajan oma tulkinta tai näkökulma voi tuoda siihen aivan uuden ulottuvuuden. Kuvattavalta puolestaan on iso luottamuksen osoitus olla toisen henkilön tulkittavana.

– Minua kiehtoo ihminen loputtomasti.

Kuka

Hanna-Kaisa Hämäläinen

Kuvajournalisti ja valokuvaaja.

Kuvauskalusto: Canon 5D Mark IV, valovoimaisia objektiiveja väliltä 16–400 mm, Profoton käsi- ja akkusalamat.

www.ihmepeili.com