Juhani Riekkola – Voidaan uljaasti

Kirjoittanut 24.2.2022

Tapasin Juhani Riekkolan ohimennen muutamassa tilaisuudessa noin 50 vuotta sitten. Jokunen vuosi sitten meistä tuli Facebook-kavereita. Eipä taidettu vaihtaa viestejä, mutta seurasin hänen postauksiaan, joissa oli lähinnä kuvia lastenlapsista ja viittauksia Tampereen musiikkielämään (Suomen paras orkesteri ja maailman paras kapellimestari). Hän taisi peukuttaa joitain postauksiani.

Kuinka ollakaan viime elokuussa kutsuin itseni Koirainniemen tilalle Tampereen Aitolahteen. Tila on lähellä Tampereen maantieteellistä keskusta. Juhani on asunut siellä 52 vuotta, niistä 22 viimeisintä yksin. Kauppaan on matkaa kahdeksan kilometriä, Tampereen Hämeensillalle 22 kilometriä maanteitä myöten, vesitse yhdeksän.

Ensimmäinen vierailu oli kolmen tunnin tiedustelukäynti, toinen varsinainen haastattelu, josta kahden tunnin nauhoitus ja kolmas, myös pari tuntia kestävä, asioiden tarkistuskäynti. Nämä jälkimmäiset syksyllä.

Jos tähän kirjaisin kaikki, siitä tulisi paksu kirja, mutta onneksi Tampereen kulttuurihistorialliset museot tekee sen, joten seuraavassa on minua kiinnostavimmat vaiheet ja kuvat Riekkolan taiteilijauralta.

Ammattiin ja Tampereen Kameraseuraan

Riekkola kävi isänsä ammatin (rautatieläinen) takia syntymässä Viipurissa, mutta perhe muutti Tampereelle 1930-luvun lopulla. Koulunkäynti jäi kesken. Hän meni naimisiin Maija-Liisan, nuoruudenrakkauden, kanssa 1951. Armeijaan, pojat syntyivät 1951 ja 1953 ja ruvettiin hankkimaan ammattia. Se oli valokuvaaja, keskipitkän kaavan mukaan.

Vuosina 1949–51 Riekkola oli töissä graafisissa laitoksissa. Sen jälkeen oma liike muutamaksi kuukaudeksi Mänttään. Valokuvaus ammattina ei vielä riittänyt, vaan perheen toimeentuloa piti täydentää soittamalla kontrabassoa tanssiorkesterissa (Jigbaid, Sini-Pojat, Sini-tähdet). Sitten kaksi vuotta (1956–57) Foto Stafilla Tampereella. Jo Stafilla hän alkoi kuvata Tampereen Työväen Teatterille, joka sittemmin oli parikymmentä vuotta hänen uskollisin asiakkaansa.

Riekkola joutui hankaukseen legendaarisen Eino Salmelaisen kanssa, kun alkoi itse ohjata näyttelijöitä parempien kuvien saamiseksi. Matti J. Niemen kanssa oli yhteisten työtilojen lisäksi kaikenlaisia valokuvaukseen liittyviä projekteja yli kymmenen vuotta. Maija-Liisa oli jäänyt kotiäidiksi, mutta valokuvasi ahkerasti lähinnä lapsia ja osallistui menestyksellisesti myös kilpailuihin ja näyttelyihin.

Riekkola oli hyvin kilpailuhenkinen. Hän kun ensiksi katsasti Tampereen valokuvaamojen ikkunoiden näytekuvat ja päätti ottaa parempia muoto- ja hääkuvia ja ottikin. Sitten oli vuorossa Tampereen Kameraseura, jonka kilpailut hän valloitti hyvin nopeasti. Sen jälkeen Kameraseurojen liiton vuosinäyttely vuonna 1957, josta heti ensi yrittämällä tippui kunniakirja.

Riekkola haastoi silloin vielä seuroissa yleisen ”tuohikulttuurin”, jonka kuvissa oli tervattu veneen nokka, vähän koivunoksia, aikaisin aamulla, että on sumua vielä. Modernimpaa näkemystä edustavassa Kamera-lehden suurkilpailussa vuonna 1958 tuli ensi yrittämällä 1. luokan ensimmäinen ja kolmas palkinto. Riekkola uusi voittonsa vielä 1960.

Luonnollinen jatko oli kansainväliset näyttelyt. Riekkola huomasi pian millaiset kuvat eri puolilla maailmaa pärjäävät. Hän paketoi täsmälähetyksiä postiin ja sai palautuspostissa kymmeniä pyttyjä, mitaleja, kunniakirjoja ja satoja hyväksymisiä eri puolilta maailmaa. ARPS tuli hankittua vuonna 1959. Komein näyttely, ainakin nimeltään, oli Golden Jubilee Lontoossa. Siellä oli kutsuttuna myös aikansa kuuluisin valokuvaaja Yousuf Karsh.

Riekkolan kilpailuhenkisyydestä kertoo, että hän kilpaili myös purjehduksessa Lightning-luokassa.

Kansainväliseksi

Vuonna 1961 Tampereella järjestettiin kansainvälinen valokuvanäyttely. Näyttelyssä oli 149 kuvaa, valtaosa suomalaisia. Näyttelyyn oli kutsuttu kuvaajia kahdeksasta muusta maasta, joukossa Karsh, jolta oli näyttelyssä kolme kuvaa, mukana Sibelius.

Samana vuonna Riekkola sai kutsun Ranskaan Aikamme suuria valokuvaajia -näyttelyyn ainoana pohjoismaalaisena kuvaajana. 46 kutsutun joukossa oli muun muassa Ansel Adams, Guy Bourdin, Bill Brandt, Brassai, Robert Doisneau, May Ray ja Albert Renger-Patzsch. Eipä ole sitä ennen, eikä sen jälkeenkään suomalainen valokuvaaja esiintynyt noin nimekkäässä joukossa.

Toinen ylittämätön Suomen ennätys syntyi vuonna 1966, kun Suomen valokuvaajain liitto järjesti Tampereella Pohjoismaiden valokuvaajain liiton kongressin. Riekkola kuului järjestäjiin ja kutsui tilaisuuteen Karshin. Tilaisuuden korokekeskusteluun osallistuivat Karshin ohella puheenjohtajana Philippe Halsman, joka tuolloin luettiin Karshin ohella maailman kymmenen merkittävimmän valokuvaajan joukkoon, ja Photokinan perustaja Fritz Gruber. Muut neljä eivät olleet noin kuuluisia, mutta tuon tason joukkoa ei ole sen koommin nähty Suomessa saman pöydän ääressä.

Riekkolan urakehityksen ytimessä on ollut, ammattitaidon kehittämisen ohella, verkostoituminen, jota silloin kutsuttiin hyvä veli -järjestelmäksi. Se taisi alkaa Tampereen poikaorkesterista jatkuen valokuvausjärjestöihin, kuin myös Näsijärven purjehdusseuraan ja sitten rotareihin ja vapaamuurareihin. Riekkolan jutuissa putkahtelee johtajia ja neuvoksia, pappeja ja piispoja. Puhumattakaan näyttelijöistä, kirjailijoista ja taiteilijoista.

Fotografiikkaa

Riekkola on hyvin monipuolinen valokuvaaja, joka teki muoto-, tuote-, teollisuus-, arkkitehtuuri-, maisema- ja teatterikuvia sekä kuvareportaaseja niin työkseen kuin näyttelyihin. Tampere 1961 -näyttelyssä oli myös itävaltalaisen Leopold Fisherin kuvia, joka oli silloin Euroopan tunnetuin graafisten valokuvien tekijä. Olisiko siitä Riekkola saanut kimmokkeen, koska hänen graafinen panoraamansa Landscape in January oli Suomen 20 kuvan voittajakokoelmassa FIAP:n World Cupissa heti vuonna 1962. Graafiset menetelmät eivät sinänsä olleet uutta Suomessa. Setälän kirjassa Valokuvaus tieteenä ja taiteena (Otava 1940) olivat hänen kuvansa Uimarannassa, joka oli yritys raerakenteen taidekäyttöön, sekä solarisaatio Keijukaisia. Setälän kirja oli aikanaan kansainvälisestikin perusteellisimpia valokuvauksen oppikirjoja, ja vielä pitkälle 1950-luvulla monien valokuvaajien, muun muassa Riekkolan tärkein oppikirja. Yksittäisiä graafisia kuvia näkyi 1950-luvun Kameraseurojen Liiton näyttelyissä ja Kamera-lehden kilpailuissa.

Graafiset menetelmät paljolti syrjäyttivät tuohikulttuurin Kameraseurapiireissä 1960-luvun loppupuolella.  Riekkola, Aamulehden kuvaaja Erkki Lahtinen ja toijalalaiset opettajat Aimo Vuokola ja Ari Yrjänä pitivät Husan taidesalongissa Tampereella Fotografiikkaa-näyttelyn vuonna 1965 ja alkoivat kutsua ryhmäänsä Fotograafikoiksi. Myös Helsinkiin vuonna 1966 perustetun Imago 6 -ryhmän valokuvaajat tunnettiin tuolloin juuri graafisista kuvistaan. Ryhmä käytti graafisia menetelmiä lähinnä dramatisoimaan konkreettisia aiheitaan. Lahtinen jäi Fotograafikoista 1970-luvun alussa.

Fotograafikot kertoivat Tampereen nykytaiteen museon vuoden 1971 näyttelynsä pyrkimyksistä:

– Tämä näyttelymme pyrkii esittämään valokuvauksellisin menetelmin aikaansaatuja esteettisen maailman heijastumia. Työt ovat teknisesti arvioituina valokuvia, mutta perinnäisen valokuvauksen olennainen tekijä, sidonnaisuus olemassa olevaan aiheeseen, on hylätty. Tämän takia kutsumme ”pintakuviamme” fotografiikaksi ja rakennelmiamme ”fotokonstruktioiksi”.

1970-luvun alkupuolella käytiin Suomen siihen mennessä kiivain ”valokuvataiteellinen” kiistely, kun lähinnä osallistuvaa dokumenttikuvausta edustava Valokuva-lehti hyökkäsi fotograafikkojen kimppuun. Kamera-lehti ei ottanut kantaa julkisesti, mutta päätoimittaja P. K. Jaskari kutsui suppeammassa porukassa fotograafikoita rimataiteilijoiksi. Tämä keskustelu hiipui vuosikymmenen loppupuolella, kun valokuvataiteen painopiste siirtyi valokuvauksen oppilaitoksista valmistuneiden valokuvaajien töihin.

Kolmas 1960-luvun legendaarinen valokuvaajaryhmä oli vuonna 1965 perustettu seitsemän nuoren johtavan lehtikuvaajan Finnseven. Se keskittyi kuvajournalismiin, joka heijastui myös kameraseurapiireihin. Seppo Saveksen dramaattiset tummat sävyt löytyvät myös Imago 6:n Mikko Savolaisen ja Ismo Höltön kuvista. Heidän palkittu kirjansa Suomea tämäkin (1971) on tämän jyrkän alasävytyylin edustavin esimerkki. Samaa sävytystä oli myös Riekkolan vuosien varrella otetuissa Amurin ja Pispalan kuvissa, joista hän aluksi kokosi näyttelyt ja sitten kirjat Amuri (1975) ja Pispala (1976). Jarmo Jansson luonnehtii kirjoja Aamulehdessä 1976 seuraavasti:

– Jos vertaa hänen (Juhani Riekkola) viime vuonna ilmestynyttä Amuri-kirjaa tähän nyt ilmestyneeseen Pispala-kirjaan, huomaa oleellisen eron. Amuri-kirjan sanoma ja tunnelma on raskas, sanoisinpa synkkämielinen. Pispala-kirjasta henkii hiljainen optimistisuus. Amurille ei aikanaan löytynyt puolestapuhujia ja seuraukset nähdään. Pispalan Moreeni (yhdistys) käy vertaansa vailla olevaa taistelua kotiseutunsa puolesta. Osana tähän taisteluun kuuluu tämä nyt ilmestynyt Pispala-kirja.

Läänintaiteilija ja eläkeläinen

Suomessa aloitettiin läänintaiteilijakokeilu vuonna 1974. Riekkola toimi ensimmäisten joukossa ja oli Hämeen läänintaiteilijana 1974–76. Se edellytti myös julkisuudessa esiintymisiä. Niissä hän usein korosti valokuvaajan asemaa historian kuvittajana.

Uuden Suomen haastattelussa vuonna 1979 Riekkola määritti fotografiikkansa jalostetuiksi luonnonkuviksi, joiden aineksina voivat olla puun lehden palaset, saven kappaleet, tuhka, tuli ja jää.

Viimeinen Juhanin aktiiviaikojen yksityisnäyttely oli Tampereen nykytaiteen museossa vuonna 1983. Se oli suppea yhteenveto taiteilijaurasta. Siinä oli 55 teosta, jotka koostuivat kolmesta erilaisesta linjasta: lähes tavallisista valokuvista, sommittelupohjaisista abstraktia kuvataidetta lähestyvistä valokuvista ja fotograafisista kehitteistä. Näyttelyn näki yli 11 000 kävijää.

Yksityiselämässä oli surua, kun Maija-Liisa menehtyi vuonna 1971. Seuraavana vuonna Juhani nai Maija-Liisan sisaren, Eevan, joka oli kotitalousopettaja. Hänen kanssaan Juhani teki 1970-luvulla ruokakuvauksia Aamulehteen. Noista Aamulehden kuvista ja resepteistä Tampereen kulttuurihistorialliset museot (Onko termi oikein vai onko Tampereen museot?) järjestivät näyttelyn Tiistaitarjotin – ruokamatka 70-luvulle Vapriikkissa vuonna 2020 ja julkaisivat reseptikirjan.

Vuonna 1988 Juhani Riekkolalle myönnettiin Valtion taiteilijaeläke, ja hän alkoi hiljentää vauhtia, elää ”normaalia elämää”, mitä siihen sitten kuuluikin. Ainakin hän nautti Eevan kanssa kaikista mahdollisista konserttielämyksistä. 2000-luvun alkupuolellla Eevan kuoltua alkoivat suunnitelmat myös muunlaisesta luopumisesta. Museot, arkistot ja järjestöt saivat mieluisaa täydennystä kokoelmiinsa.

Vuonna 2005 Juhani keräsi satakunta kuvaa ja kertoi kuvien taustoista kirjassa Jättää Jälkensä (Pilot-kustannus).

Tampereen kulttuurihistorialliset museot (onko termi oikein?) koosti vuonna 2009 TR1:een Finlaysonille näyttelyn Juhani Riekkola – Fotografiikkaa ja valokuvia.

Abstrakti kuvaus alkoi kiinnostaa valokuvakoulutuksen saaneita valokuvataiteiljoita 1990-luvun puolella. Suomen valokuvataiteen museon Abstrakti! Vuosisadan ilmiö 1917–2017 -näyttelyn töistä suunnilleen puolet oli Helsinki Schoolin taiteilijoiden tuotantoa. He edustavat lähinnä konseptuaalista valokuvausta. Esillä oli myös Riekkolan töitä. Tässä yhteydessä näyttely kiinnostaa sikäli, että siinä vihdoinkin muistetaan Fotograafikoiden työt.

Loppiaisen jälkeen kävin neljännen kerran Koirainniemessä. Tällä kertaa tarkistuttamassa tekstin ja valitsemassa kuvia. Halusin myös kuvan, jossa poseeraan Riekkolan sekä Karshin Sibeliuksen alkuperäisvedoksen kanssa. Miten se on päätynyt Riekkolan seinälle, on 1966 kongressiin liittyvä oma tarinansa. Mutta tähän se ei mahdu, kuten monet muutkaan kymmenet tarinat. Lähtiessäni kuulin taas Riekkolan toivotuksen:

– Voidaan uljaasti.

Jos hänet pitäisi kahdella sanalla määritellä, käyttäisin näitä.

Kuva: Vesa Riekkola

KUKA

Juhani Riekkola

Vuonna 1932 syntynyt tamperelainen valokuvauksen monitoimimies. Hämeen läänintaiteilija 1974–1976. Kuului Fotograafikot-ryhmään 1965–1983. ARPS.