Vanhan jäärän näkökulmasta maailma muuttuu hurjaa vauhtia huonompaan suuntaan. Kun tietokoneeni koki täystuhon, oli hankittava uusi, ja tietenkin myös käyttöjärjestelmä vaihtui samassa rytäkässä. Vanha hyvä skanneri ei kelvannut uudelle käyttöjärjestelmälle, joten sekin piti vaihtaa uuteen.

Käyttöjärjestelmän mukana tuli uusi kuvien arkistointiohjelma. Onneksi tallennetut kuvat säilyivät, mutta uusi ohjelma tekee kuvista mystisiä kaksoiskappaleita ihan itsekseen.

Uuteen käyttöjärjestelmään on kehitetty valtavasti uusia ominaisuuksia, mikä tekee siitä entistä monimutkaisemman ja valikkorakenteesta sekavamman, ja edellyttää taas uuden oppimista. En halua oppia uutta, kun en kunnolla osannut vanhaakaan.

Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta tiedät jo, mistä on kysymys. Kehitys ei läheskään aina tarkoita edistystä, vaan tuotteiden monimutkaistumista ja palveluiden huonompaa tavoitettavuutta. Pankkipalvelut ovat hyvä esimerkki. Pankkien ja vakuutusyhtiöiden perimmäinen toiminta-ajatus on ottaa asiakkaiden rahat ja pitää ne.

Valokuvaus on lyhyen historiansa aikana kokenut kolme perustavaa laatua olevaa kehitysvaihetta. Ensimmäinen vaihe märkälevyineen ja raskaine kalustoineen perustui käsityötaitoon ja kemiaan. Toinen vaihe räjäytti pankin, kun kuka tahansa pystyi pienellä laatikkokameralla ottamaan kelvollisia kuvia. Kehittyi kuvajournalismi ja fotoalan markkinat.

Kolmatta vaihetta eletään parastaikaa. Filmi on käytännössä kuollut, jäljellä olevat kuvavalmistamot toimivat pikakioskeina tai postimyyjinä, perinteisiä fotoliikkeitä ja ammattikuvaajia on, no niin…

Mutta valokuvia otetaan enemmän kuin koskaan ennen.

Olen käynyt reilun vuoden aikana kolmessa valokuvanäyttelyssä: Henri Cartier Bressonin, Ismo Höltön ja Taneli Eskolan. He ovat kolme perinteisen klassisen tyylin kuvaajaa. Haikealla hartaudella muistelen näiden mestareiden upeita, oivaltavia ja erehtymättömällä tyylillä vedostettuja kuvia. Kuvia ennen digimullistusta.

Hyviä kuvaajia on muitakin. Mutta kuvamäärän räjähdysmäinen kasvu painottuu hillittömään räpsyttelyyn.

Digikuvauksen aamunkoitossa sanottiin, että digikuvat säilyvät, toisin kuin perinteiset valokuvat, jotka jossain vaiheessa haalistuvat olemattomiin. Mutta kuka tai ketkä pystyvät nauttimaan siitä megalomaanisesta selfieiden määrästä. Ja onko se digikuvien säilyminen ihan varmaa?

Jospa se tulevaisuuden käyttöjärjestelmä ei tunnistakaan niitä.